Kun hän (Mathilde) ajoi koululle ja tuuli hyväili kasvoja, hän ajatteli, että oli liikkunut näissä maisemissa jo kymmenen vuotta mutta ei tuntunut saavuttaneen mitään. Mikä jälki hänestä jäisi? Sadat ateriat oli nielty ja sulateltu, siitä ilosta ei ollut enää mitään jäljellä, hän oli hyräillyt kehtolauluja sängynlaidalla ja lohdutellut lapsia suruissa ja murheissa, joita kukaan ei enää muistanut. Hän oli paikannut hihoja ja vatvonut pelkojaan yksin, koska pelkäsi muiden irvailua. Vaikka hän koko ajan ahersi ja lapset ja potilaat olivat hänelle äärettömän kiitollisia, hänen elämänsä oli katoavaista. Kaikki mitä hän teki oli tuomittu häviämään, haihtumana ilmaan. -- Hän katseli ikkunasta manteliviljelmiä, viinirinteitä ja puuntaimia, jotka parin vuoden päästä kantaisivat hedelmää. Hän oli kateellinen Aminelle ja kateellinen maatilalle, jota mies oli rakentanut kivi kiveltä ja johon tämä oli tuolloin vuonna 1955 ensi kertaa tyytyväinen.
Luin Leïla Slimanin uusimman romaanin Toisten maa. Tätä kirjoittaessa kirjalle on Ranskassa ehtinyt ilmestyä jo jatkoakin, itse asiassa vain muutamia viikkoja sitten. Toisten maa on kuitenkin uusin suomennettu kirja – esikoisteos Adèle ja Goncourt-palkinnon voittanut Kehtolaulu ilmestyivät molemmat Lotta Toivasen suomennoksina vuonna 2019. Adèlen olen ehtinyt lukupiirissä jo lukeakin, Kehtolaulua en (vielä).
Slimani kuvaa kirjoissaan naisia, joilla on oma tahto, jotka jollakin tavalla eivät istu mihinkään siloiteltuun tai ihanteelliseen naisen muottiin. Tällainen nainen on myös Toisten maan Mathilde, Ranskan Alsacesta kotoisin oleva nainen, joka toisen maailmansodan keskellä tapaa marokkolaisen, Ranskan joukoissa sotivan Aminen. Tapaaminen herättää Mathildessa monenlaisia tunteita: ihastumista, rakkautta, ihailua, seikkailun nälkää, maailman janoa. Pari menee naimisiin ja lähtee sodan jälkeen Marokkoon, Aminen isän ostamalle maatilalle Meknèsin lähelle. Siellä heitä odottavat kovin karut olosuhteet: talo on koruton tönö, jonka kattona on yksinkertainen pellinpala, kuivassa maassa sinnittelee jokunen oliivipuu. Mathilde ja Amine ovat kuitenkin uutteraa väkeä, joten tilaa kehitetään ahkerasti, lapsia syntyy ja monenlaista juurtumista vieraaseen maahan tapahtuu monenlaisista vastoinkäymisistä huolimatta. Lukija kuitenkin tietää, että historia tulee heittämään heidän eteensä arkisen elämän harmien ja vastoinkäymisten lisäksi vielä itsenäistymisen ajan monet levottomuudet.
Aminen veli Omar toimii linkkinä maatilan ulkopuolisen maailman kuohuntaan. Muu perhe ei aina tiedä hänen menemisistään ja tekemisistään, mutta käy ilmi, että Omar on sekaantunut itsenäistymistä ajavaan vastarintaan, joka puhkeaa jo kirjankin aikana veriseksi kamppailuksi. Marokon itsenäistymisen historia on ainakin itselleni jäänyt naapurimaansa Algerian varjoon: Algerian itsenäistymissota Ranskaa vastaan kesti kymmenisen vuotta ja haukkaa siis isomman osan historiankirjojen sivuista. Marokolle Ranska päätyi antamaan itsenäisyyden suhteellisen pian, vuonna 1956, luultavasti Algerian sotatoimien vaikutuksesta.
Vaikka tulin kuvanneeksi Slimania kirjailijaksi, joka kirjoittaa jollakin tavalla omapäisistä ja omanlaisistaan naisista, näiden naisten asiat eivät silti järjesty mitenkään ihanteellisella tavalla eikä naisilla välttämättä ole juuri valtaa omankaan elämänsä asioihin. Maailma ei sillä tavalla taivu kaikkien tahtoon. Mathildekin saa tottua asemaansa marokkolaisessa yhteiskunnassa, jossa nainen tiedostaa paikkansa seuraajana, ei johtajana; tottelijana, ei tasaveroisena kumppanina. Toisinaan häntä raastaa se, millaista on elää maailmassa, jossa ei ollut omaa paikkaa, maailmassa, jota säätelivät raivostuttavat ja epäreilut säännöt. Omaa tilaa Mathildelle löytyy eräällä tavalla vahingossa, kun hän sitoo erään vakavan haavan ja saa mainetta naisena, jolla on parantamisen tietoa ja taitoa. Hän ryhtyy itseopiskelemaan terveydenhoidon alkeita, mistä onkin lähiseudun naisille paljon apua. En ole aivan varma, mitä osaisin sanoa Aminen ja Mathilden avioliitosta – siinä on kyllä aitoa huolenpitoa ja välittämistä, mutta ainakin Mathilde jää kaipaamaan jotain syvempää tunneyhteyttä.
Toisten maa on syntynyt osin Slimanin oman suvun vaiheista ja se tosiaan jatkuu ainakin toisella kirjalla (ehkä jopa kolmannellakin?). Sukusaagan aineksia on paljon: Mathilden ja Aminen lisäksi kirja seuraa näiden lasten Selimin ja Aishan maailmaa ja Aminen sisarusten Omarin ja Selman elämää. Viimeksimainittu onkin jännitteinen kaksikko: Omar kansallismielisenä miehenä ja Selma vapautta janoavana nuorena naisena ottavat yhteen, eikä liene vaikea arvata, kumpi lopulta joutuu taipumaan sukulaisten ja yhteiskunnan tahtoon. Lisäksi tässä ensimmäisessä osassa tavataan myös Aminen rintamatoveri Ranskasta, niinikään marokkolainen Mouilala, jota sodan kokemukset ja siellä nähdyt asiat eivät jätä rauhaan. Hänen puolestaan lukijaa hieman huolettaa, kun tietää että luvassa on lisää levottomia aikoja.
Kerronta virtaa pakottomasti ja mukaansatempaavasti eteenpäin – odotan kovasti seuraavaa osaa!
Kirjan tiedot:
Leïla Slimani: Toisten maa (suom. Lotta Toivanen). WSOY 2021. 325 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti