Laila Hietamies: Maa suuri ja avara

Kannas-sarja jatkuu: toisessa osassa Suontaan kylässä eletään 1930-lukua, eli avausosan tapahtumista on kymmenisen vuotta aikaa. Kylä on pitkälti ennallaan, vaikka kymmenessä vuodessa ehtii monta asiaa tapahtuakin: Kivojainmäkläisten Jaakko on perustanut suunnittelemansa pienen tiilivapriikin ja kylään on muuttanut uusi asukaskin. Aikuisten elämä on kai kulkenut tasaisemmin heinänteon, lypsämisten, puun- ja vedenkannon tahtiin, mutta lasten elämä on toisin kuin ennen: viime kirjassa syntyneet vauvat ovat nyt kouluikäisiä pikku vintiöitä, ja viime kirjan koulutytöt Helmi Elisa ja Martta ovat nuoria aikuisia. Martta on päässyt opiskelemaan Viipuriin, mutta palannut kotikylään opettajaksi. Helmi Elisa taas on tavallaan sidottu kotiinsa äidin kuoleman jälkeen, sillä hänen vastuulleen on langennut niin pikkuveljien hoito kuin monet, monet talon työt. Kirjassa on talvi, ja tyttöjenkin elämä on jollain lailla jäässä: he tuntevat juuttuneensa paikoilleen ja kaipaavat elämäänsä muutakin, mutta mitä kaikkea ja miten sen mahtaisi saada toteutumaan?

Edellisessä kirjassa oli kesä, mutta nyt eletään tosiaan talvea. Kirja alkaa talven tulosta, ja kylä ehtii elää kirjan aikana joulunpyhät, tahvananpäivän kyläilyt ja leikit, hiihtokilpailut, pääsiäisperinteet ja kääntyä odottamaan kevään saapumista. Päästäänpä kerran Viipuriin markkinoillekin! Hietamies oli itse syntynyt Viipurissa 1938 ja voin kuvitella, miten hän on kautta lapsuutensa ja nuoruutensa saanut kuulla vanhemmiltaan ja sukulaisiltaan tarinoita Punaisenlähteentorin markkinoista, Pyöreästä tornista, satamasta ja raitiovaunusta.

Paljon tässä kirjassa on samaa kuin edellisessäkin. Sekä kirjoittaminen että lukeminen on varmasti toiminut menetetyn Karjalan muisteluna ja yhteisen evakkotrauman käsittelynä. Sarjan kolmannessa osassa Hylätyt talot, autiot pihat siirrytään sotavuosiin – sodan uhka on jollain tavalla leijunut tässäkin kirjassa yllä, sillä kaiut vaikkapa Abessinian sodasta saavuttavat myös Suontaan kylän tai arvuuttelut Saksan tai Venäjän armeijan miesvahvuudesta tuovat lukijalle kylmänväristyksiä.

Mutta vielä sota ei ole saavuttanut Valkjärven Suontaan kylää, vaan kevät:

Lehdet koivuissa olivat aukeamassa, metsässä oli ohut aavistus vihreää, harso joka vahveni huomaamatta päivä päivältä. Kuinka valoa riittikin. Melkein läpi yön lauloivat metsissä muuttolinnut, rastaat, punarinta ja maa tuoksui niin, että saattoi vain huokaista tyytyväisyydestä. Miten hyvältä tuntui taas elää, talven huolet olivat pois pyyhkäistyt, niin kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Kirjan tiedot

Laila Hietamies: Maa suuri ja avara. Otava 1981. 416 sivua

Laila Hietamies: Mäeltä näkyy toinen mäki

Kävin tarkistamassa: Laila Hietamies (1938–2021, vuodesta 2004 Hirvisaari) on Suomen mittakaavassa ihan ainutlaatuinen painosten kuningatar. Hän on julkaissut 41 romaania, joita on myyty yli neljä miljoonaa kappaletta. Hänen kirjailijauransa on alkanut jo pitkälti ennen minun syntymääni ja suosio on ollut lakipisteessään lapsuuteni ja nuoruuteni aikana, joten nimi on tietenkin perin tuttu. Lapsena mielikuvani Hietamiehen/Hirvisaaren kirjoista on ollut ehkä "tylsiä aikuisten historiakirjoja", joten muu lukeminen on aina mennyt sen edelle. Mutta eikö se niin ole, että kuolema kohottaa taiteilijan? Vuonna 2021 Hietamies kuoli ja satuin lukemaan myös Otavan entisen kustannusjohtajan Leena Majander-Reenpään muistelmat, jossa Hietamies esiintyi useamman kerran. LMR:n kuvauksissa Hietamies itse oli valtavan sympaattinen hahmo ja hänen tuotantonsa lähtemätön osa kotimaista kirjallisuutta! Olin viime viikonloppuna Siivouspäivän kirppiksellä, kun silmiini osui laatikollinen Hietamiehen kirjoja, jotka myyjä antoi minulle ikionnellisena. Näin elämä siis toimitti Kannas-sarjan kirjat luettavakseni. Viisiosaisen sarjan kolmas osa joukosta puuttuu, mutta eiköhän se jostain löydy.

Mäeltä näkyy toinen mäki on Kannakselle fiktiiviseen Suontaan kylään sijoittuvan viisiosaisen sarjan aloitusosa. Se alkaa "kesän ensimmäisellä viikolla" vuonna 1925 aika idyllisissä tunnelmissa:

Mäeltä näkyi toinen mäki ja Karjalan koivikot tuuhettuivat. Mäkien välisessä laaksossa kevätaurinko kiipesi utuisia rinteitä tummien kuusien ja juuri lehteen auenneiden koivujen vehreydessä ja valaisi ne yhdellä ainoalla kosketuksella: käki kukkuu siellä ja kevät on!

Tällainen aloitus saa välittömästi tutut ja rakkaat kansansävelmät soimaan mielessä, ja muutenkin kirjan ensi sivut lupaavat perinteistä tarinaa ja koskettavaa lukuromaania. Mutta heti kun ensimmäiset henkilöt Akviliina ja Juosukko ilmestyvät kuvaan, idylli pirstoutuu, koska nämä hahmot ovatkin herkullisen kipakoita ja äkäisiä! Minulle ainakin lukijana heräsi sellainen olo, että ei tässä sittenkään ole luvassa mitään pitkäveteistä maalaisidylliä eikä tarinasta tule tahtojen taistelua puuttumaan. Eikä sitten puuttunutkaan!

Suontaan kylässä asuvat sisäkanteen piirretyn kartan mukaisesti Akviliinalaiset, Tätiläiset, Kivojainmäkläiset, Heikkiläläiset, Ala-Heikkiläläiset ja Suontakalaiset, yhteensä 26 henkeä. Varsin pieni kylä siis. Kirja seuraa kylän tapahtumia keväästä seuraavaan talveen, ja paljon ehtiikin tapahtua, niin syntymää, kuolemaa, juhlaa kuin arkeakin. Kirjassa on paljon historiallista ajankuvaa maatalousyhteisön elämän ja töiden muodossa, mutta sanoisin että sen keskiössä on silti ihmissuhteet ja ihmisyhteisön elämä. Yhdellä jos toisellakin myllertää rinnassa tunteita, joiden mukaan ei voi tuosta vain mennä toimimaan, koska tapakulttuuri on tosi kireä ja kaikkien tekojen seuraukset pitää harkita etukäteen, koska yhdessä toisten rinnalla on pystyttävä elämään sen jälkeenkin. Häpeä kahlehtii monia. Suuria ja kuohuttavia juonenkäänteitäkin on, ja tosiaan kipakkaa ja hauskaa sanailua. Hauskasti Hietamies kuvaa myös lasten maailmaa ja sitä, miten tytöt supattavat keskenään lasten juttuja ja aprikoivat mitä aikuisten jutut kuten "saunaan mäneminen" mahtavat oikeasti tarkoittaa. Sieltäkö lauteiden alta ne vauvat haetaan?

Itselleni kirjassa liikuttavinta oli se kannaksen karjalaisten murre ja puhetapa, ja oikein kuulen korvissani isovanhempieni ja isotätieni ja muiden edesmenneiden sukulaisten puheen nuotin. Omat vanhat sukulaiseni puhuivat pitkälti samalla kannaksen murteella, mutta enää ei ole jäljellä ketään, joka näin haastaisi.

Kirjan tiedot

Laila Hietamies: Mäeltä näkyy toinen mäki. Otava 1980. 380 sivua.

Meidän jälkeemme vedenpaisumus

Lukumielihalut osaavat välillä yllättää – kuvittelin haluavani lukea kesällä jotain varsin kevyttä, mutta päädyin viettämään suuren osan heinäkuutani melko painavan ja merkittävän tuntuisen kirjan kanssa. Se kirja oli yhdysvaltalaisen Stephen Markleyn teos The Deluge eli vedenpaisumus, joka kertoo vuosien 2013–2040 muuttuvasta ja kriisiytyvästä ympäristöstä ja yhteiskunnasta (lähinnä Yhdysvalloista, vaikka poliittinen sekoilu yltyy kaikkialla.) Genre siis ehkä ilmastodystopia tai -horrori? Ilmastonmuutos sopii kyllä dystopian aiheeksi kylmäävän hyvin, ja tämän kirjan vaikuttavuus tuli siitä, miten se seuraa vuosien mittaan tapahtuvaa muutosta ja koko ajan syvenevää kriisiä, eikä vain hyppää johonkin dystooppiseen tulevaisuuden tilanteeseen (ei sen puoleen että sellaista ratkaisua olisi mikään tarve moittia, ja esimerkiksi Emmi Itärannan Teemestarin kirja on loistava).

 

Mutta siis huhhuh. Enpä tahtoisi elää tämän kirjan kuvaamia aikoja – mutta kuvaukset sopivat kyllä yhteen nykyisten ikävien ilmastoskenaarioiden ennusteiden kanssa, eli ns. jännäksi menee. Kirjassa on valtava määrä näkökulmahenkilöitä. Näistä ensimmäisenä lukija tapaa Anthony Pietrusin, joka tutkii syvänmeren metaaniklatraatteja, ja hänen elämänpolkunsa ja -työnsä risteää jollakin tavalla muiden kirjan hahmojen kanssa.

Kirjan nimen vuoksi on pakko uhrata ainakin pari ajatusta erilaisille vedenpaisumusmyyteille – itse tiedän oikeastaan vain Raamatun kertomuksen Nooan arkista, mutta ilmeisesti niitä on satoja ympäri maailmaa. Myyteissä vedenpaisumusta on usein edeltänyt ihmisten yhteiskunnan suistuminen sotiin ja väkivaltaan.

Kirja on valtavan todentuntuista, mutta myös jännärimäistä kuvausta poliittisen päätöksenteon sotkuisista prosesseista, kansalaisvaikuttamisesta ja nk. perityn tilanteen dilemmasta, kun menneisyydessä tehdyt valinnat ja omaksutut toimintatavat vangitsee ihmisiä ja yhteiskuntia, vaikka nykyään tiedettäisiin jo paremmin. Ja miten sivilisaatio kestää ruokaturvan romahtamisen ja kiihtyvän eriarvoisuuden? Miksi joku havahtuu ilmastokriisiin vasta kun merenpinnan nousu uhkaa omia Floridan-kiinteistöjä?

Poliittisen romaanin ohella The Deluge on syvästi inhimillinen romaani, se sisältää  myös koskettavia kuvauksia ihan tavallisesta ihmisen elämästä, ihmissuhteista ja arjesta maailmassa, jonka pelisäännöt on muuttuneet. Järisyttävää luettavaa.

Kirjan tiedot:

Stephen Markley: The Deluge. Simon & Schuster 2023. 880 sivua.

Didier Eribonin nuoruuden Reims (ja Pariisi)

Ranskalaiskirjailija Edouard Louis'n esikoiskirja ja läpimurtokirja Ei enää Eddy on omistettu Didier Eribonille. En kiinnittänyt aikanaan nimeen mitään huomiota, sitten jokunen vuosi sitten eräässä lukupiirissä keskusteltiin yhteiskuntaluokista ja kirjallisuudesta, ja lukupiirikaveri tiesi kertoa, että Eribon on merkittävä ranskalainen sosiologi (kirjoittanut mm. arvostetun Michel Foucault'n elämäkerran, joka on suomennettukin) ja Louis'n eräänlainen mentori. Kiinnostuin, ja sain kohta pari vuotta sitten käsiini tämän Eribonin oman teoksen Retour à Reims (Paluu Reimsiin). Se on samaan aikaan omaelämäkerrallinen essee ja sosiologinen tutkielma luokasta ja seksuaalisuudesta. Nyt viimein alkukesästä luin sen. Hieno teos, avoin ja vilpitön, ja se jäljittää järisyttävän hienosti sitä, miten Eribon on rakentanut oman itsensä niin yhteiskunnallisena, kulttuurisena, seksuaalisena kuin poliittisenakin henkilönä. Edouard Louis'n polku on ollut hyvin samankaltainen, joten en yhtään ihmettele Louis'n sanoja kirjan esipuheessa: Olin noin 18-vuotias kun eräs ystävä suositteli kirjaa minulle. Muistan, että luin sen pari päivää myöhemmin ja ajattelin: tämä kirja kertoo minusta.

Kirja alkaa siitä, kun Eribon kuulee isänsä kuolleen.

Soitin äidille sinä vuonna uudenvuodenyönä hieman puolenyön jälkeen toivottaakseni hänelle hyvää uutta vuotta, äiti sanoi: "Sairaalasta soitettiin. Isäsi kuoli tunti sitten." En pitänyt isästäni. En koskaan. En ollut yrittänyt tavata häntä viimeistä kertaa. Miksi olisinkaan? Eihän hän olisi tunnistanut minua, emmekä olleet tavanneet toisiamme enää ikuisuuksiin. Jo teinivuosinani välillemme lohjennut särö oli vuosien mittaan syventynyt, ja meistä oli tullut tuntemattomia toisillemme. Mikään ei kiinnittänyt meitä toisiimme. Niin minä ainakin luulin, niin olin halunnut kiihkeästi uskoa, koska ajattelin, että ihminen voisi elää elämänsä erossa synnyinperheestään ja löytää itse oman itsensä, kääntää selkänsä menneisyydelleen ja ihmisille, jotka tuota menneisyyttä asuttivat. 

Välit lapsuuden perheeseen olivat katkenneet jo kolmekymmentä vuotta aiemmin, eikä Eribon osallistunut isän hautajaisiin, mutta palasi kuitenkin Reimsiin tapaamaan äitiään. Isän hautajaiset ja äidin kanssa käydyt keskustelut laukaisivat ajatuksen: miksi minä, joka olen kirjoittanut niin paljon hierarkkisista rakenteista, en ole koskaan kirjoittanut yhteiskuntaluokista? Ja vaikka olen kirjoittanut runsaasti subjektifikaatioon ja alisteiseen asemaan liittyvästä häpeästä, en ole koskaan kirjoittanut luokkahäpeästä?

Tuloksena oli tämä teos: koskettavan rehellinen, retrospektiivinen katse Eribonin omaan elämänpolkuun ja nimenomaan siihen, millaisen elämän ja roolin ihmisen lähtökohdat petaavat hänelle. Eribon on oman työläistaustansa ansiosta päässyt näkemään työväenluokan ja tehdastyöläisen arkea ja elämää, ja se on tuottanut järisyttävän käsityksen siitä, mitä on eriarvoisuus ja miten väkivaltaisesti ja pakkovaltaisesti työläisiä ja näiden kehoja kohdellaan. Samoin hän onnistuu erittelemään omien kokemustensa ja tutkimusten valossa erilaisia näkymättömiä, mutta tunnistettavia rajaviivoja erilaisten yhteiskuntaluokkien ja kaikenlaisten identiteettitekijöiden välillä. Avartavaa luettavaa.

Kiinnostava sivujuonne kirjassa on politiikka, ja Eribon sivuaa myös sitä kehitystä, joka on tapahtunut niin Ranskassa kuin Suomessakin: aiemmin työväenluokkaiset ihmiset kannattivat vasemmiston puolueita, mutta kannatus on siirtynyt niistä populistisiin oikeistopuolueisiin (vaikka ranskalainen puoluekenttä onkin aina elänyt enemmän kuin suomalainen). Myös Eribonin äiti kuuluu tähän joukkoon, ja paljastaa äänestäneensä äärioikeiston Le Peniä vuoden 2002 presidentinvaaleissa: "ensimmäisellä kierroksella äänestettiin protestiksi, toisella kierroksella tavallisesti". Niissä ikimuistoisissa vaaleissa Le Pen pääsi Chiracin kanssa toiselle kierrokselle, ja ihmiset kävivät runsain joukoin äänestämässä Chiracia, kumihanskat kädessä ja pyykkipoika nenässä. Samankaltainen tilanne kävi nyt kesäkuun 2024 parlamenttivaaleissa, joissa toiselle kierrokselle pääsi kansan säikäyttänyt määrä äärioikestoa. Toisella kierroksella äärioikeisto kylläkin kärsi tappion, mutta paljon samaa näissä vaaleissa oli.

Paluu Reimsiin on ilmestymässä tänä syksynä myös suomeksi: Vastapainolta Timo Torikan suomennoksena.

Kirjan tiedot

Didier Eribon: Retour à Reims. Flammarion 2018 [2009]. 248 sivua.

Suvi Vaarla: Kadonnut aika

Viime viikonloppuna oli tiedossa kaksi junamatkaa, joten nappasin kirjastosta mukaan sopivasti käteen sattuneen kirjan eli Suvi Vaarlan romaanin Kadonnut aika. Luin jokunen vuosi sitten Vaarlan esikoisromaanin Westend, joka kertoi 1990-luvun laman heittämistä pitkistä varjoista. Takakansiteksti kertoi Kadonneen ajan aiheeksi verkostoituneen maailman, jota teknologia hallitsee yhä enemmän. Kaupat tuli.

Kirjassa on neljä näkökulmahenkilöä: Otto, Iris, Alexandra ja Lasse. Otto ja Iris ovat parisuhteessa, Alexandra on Iriksen sisko, Lasse taas Oton nuoruudenystävä. On paljon yhteisiä muistoja ja kokemuksia, elämät risteävät eri tavoin. Toisinaan välit ovat läheiset, toisinaan etäisemmät. Ja viestinnän lakien mukaan viestintä epäonnistuu aina, paitsi sattumalta. Pikavideoiden ja -viestien maailma jäytää kaikkien keskittymiskykyä ja kykyä onnellisuuteen.

Kieli ja kerronta on onnistunutta ja sujuvaa, mitä nyt olin odottanut kertojan äänen jotenkin vaihtuvan henkilöiden mukana, mitä ei oikein tapahtunut. Maailmaa ja ihmisiä hallitseva teknologia ja sosiaalinen media ilmenevät kirjassa kiinnostavasti kaiken taustalla. (Ei siis tarvitse pelätä mitään sormella osoittelevaa tai saarnaavaa otetta.) Miten Otto suhtautuu isänä pienen lapsensa puhelimenkäyttöön ja pelaamiseen, kun näkee miten lapset huumaantuvat katsellessaan lyhyitä videoita ja pelien välkettä? Miten verkko on Oton nuoruudessa tarjonnut yhteenkuuluvuutta ja luovuutta, edistysuskoa ja vapauden valtatien? Millaista on Iriksen työ nykyaikaisessa viestintätoimistossa ja someympäristössä? Miten Alexandran varakkaan ja tiedostavan au pair -perheen lapsia suojellaan laitteiden ja virtuaalimaailman imulta?

Kirjan koskettavinta antia oli mielestäni poikakolmikko Otto, Peter ja Lasse. He olivat tavatessaan samanlaisia samettihousuihin pukeutuvia ja joukosta poikkeavia lukioälykköjä, jotka eivät yksinään olisi pärjänneet koulun sosiaalisessa ekosysteemissä. Mitä heistä aikuistuessa tulee? Peter suorittaa helpon oloisesti elämän tavoiteltuja ja arvostettuja asioita, saa hyvin palkatun ammatin, perheen ja hienon porvarillisen kodin. Otosta tulee tietoturva-asiantuntija, joka kohtaa suurimmat vaarat verkon sijaan hyvin konkreettisen aineellisessa maailmassa. Lasse taas on mysteeri kaikille: älykkäin Oton tuntema ihminen, joka ei kuitenkaan käytä lahjojaan, ei ainakaan saa niillä aikaan mitään, mitä muut voisivat ymmärtää ja ihastella. Aito merkityksellisyys pakenee, vaikka Lasse kuinka juoksee sitä kiinni.

Kirjasta löytyi monta oivallista kuvausta laitteiden ja somen vaikutuksista ihmisiin. Iso osa niistä on nasevien kuvausten sijaan hitaammin ilmeneviä asioita, mutta yksi vertauskuva eri some- ja uutiskanavia päämäärättömästi selaavasta Iriksestä on pakko saada talteen: Omasta mielestä oli tullut kaatopaikka, jossa rääkyvät lokit etsivät ravitsevaa syötävää, mutta kolusivat aina uudestaan samoja tuhruisia käärepapereita.

Loppukaneetiksi Oton sanat: Elämästä ei tarvitse ymmärtää kuin pari asiaa: Ihminen menee helposti rikki. Ja kaiken oppimansa voi unohtaa.

Kirjan tiedot

Suvi Vaarla: Kadonnut aika. WSOY 2022.

Miriam Toews: Naiset puhuvat

Minulla on kirjahyllyn lisäksi kirjojen hallintaan nk. pinometodi: kirjahylly pursuilee, joten olen kasannut lukuvuoroaan odottavia kirjoja sen lisäksi lipaston päälle pinoon. Pinoja on itse asiassa kolme: yksi kirjaston kirjoille, kaksi omille. En voi kyllä suositella tätä pinometodia kenellekään, tai ehkä sillä ehdolla, että siihen on lupa kasata maksimissaan 10 nidettä  kerrallaan. Pinoilla kun on taipumus kasvaa kokoa.

No, kuitenkin. Poimin luettavien kirjojen pinosta pari vuotta vanhan Miriam Toewsin teoksen Naiset puhuvat. Se oli kutsunut minua jo monta kertaa aiemminkin, mutta tiesin aiheen melko rankaksi, joten olin poiminut pinosta aina jotain muuta. Kirja perustuu järkyttäviin tositapahtumiin, kuten Toews esipuheessa kertoo: bolivialaisessa mennoniittayhteisössä naiset saattoivat aamuisin herätä tokkuraisina ja kipeinä, mustelmaisina ja verisinä, sillä joku oli käynyt yöllä heidän kimppuunsa. Hyökkäyksistä saatiin kiinni ja tuomittiin joukko siirtokunnan miehiä, mutta hyökkäykset jatkuivat kun nämä olivat vankilassa. Tämä kaikki siis 2000-luvulla.

 

Ahdistavasta aiheesta huolimatta kirja ei ole synkkä, vaan keskittyy otsikon mukaisesti kuuntelemaan naisia, ei kertaamaan traumaattisia tapahtumia. Kun yhteisön muut miehet ovat matkustaneet kaupunkiin maksamaan pidätettyjen miesten takuut, luku- ja kirjoitustaidottomat naiset kokoontuvat heinäladon suojiin keskustelemaan vaihtoehdoistaan. Heitä (ja lukijaa) varten keskustelut kirjaa muistiin August Epp, samassa yhteisössä syntynyt, mutta joitakin aikoja sen ulkopuolella asunut nuorukainen.

Kirja on oikeastaan pitkä keskustelu väkivallasta, anteeksiannosta, kostosta, uskosta, hyvyydestä ja pahuudesta. Naiset toteavat, että heillä on tässä tilanteessa kolme vaihtoehtoa:

1. Ei tehdä mitään.

2. Jäädään ja taistellaan.

3. Lähdetään.

Saman valinnan edessä on varmasti moni muukin sietämättömään tilanteeseen ajautunut ihminen ja ihmisjoukko! Yksimielisyyttä ei ole helppo löytää. Naisten keskusteluun kietoutuu paljon painavia teemoja. Miten lähteä tutusta kohti tuntematonta? (Naiset ovat vieläpä luku- ja kielitaidottomia, sillä he puhuvat vain mennoniittojen plautdietschiä, eivätkä he tiedä yhteisön ulkopuolisesta maailmasta juuri  mitään, mennoniittauskon periaatteisiin kun kuuluu pysytellä erossa Maailmasta.) Miten toteuttaa pasifismia ja väkivallattomuuden periaatetta ympäristössä, jossa on väkivaltaa? Jossa on itse sen uhrina? 

 Keskustelun aikana esille nousee kolmaskin vaihtoehto: pyydetään miehiä lähtemään.

"Greta nostaa kättään. Ei onnistu, hän sanoo. Kuvittele, miten miehet vastaisivat, jos heitä pyydettäisiin lähtemään siirtokunnasta. Mitä sanoisimme syyksi?

Kaiken tämän mistä olemme keskustelleet, Ona sanoo. Että uskomme oppien mukaisesti meidän täytyy tavoitella pasifismia, rakkautta ja anteeksiantoa. Että miesten lähellä oleminen kovettaa sydämemme heitä kohtaan ja synnyttää vihaisia ja väkivaltaisia tunteita. Että jos haluamme olla edelleen (tai taas) hyviä mennoniittoja, meidän täytyy erottaa miehet naisista".

Suomennos on Kaisa Katteluksen aina laadukasta jälkeä. Takakannessa kerrotaan, että kirjasta on tekeillä Frances McDormandin tähdittämä elokuva, ja se onkin ehtinyt jo päästä levitykseen vuonna 2022 nimellä Women Talking.

Kirjan tiedot

Miriam Toews: Naiset puhuvat. Suomentanut Kaisa Kattelus. S&S 2021. 233 sivua.

Kääntäjäklassikko 25.4. eli haastattelussa Jyrki Lappi-Seppälä

Usein kuulee puhuttavan klassikkokääntäjistä – kääntäjistä, jotka suomentavat klassikkokirjallisuutta – mutta SKTL:n (Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto) haastattelusarjassa ääneen pääsevät kääntäjäklassikot, jotka ovat likipitäen klassikoita jo itsessään! Eilen eli torstaina 25.4. Kallion kirjastossa päästiin tutustumaan espanjan- ja portugalinkielisen kirjallisuuden suomennoksiin. Emmi Ketosen haastattelussa oli klassikoiden suomentaja ja klassikkosuomentaja Jyrki Lappi-Seppälä. Seurasin haastattelun livenä, mutta taltiointi on onneksi katsottavissa Kirjastokaistalta! Linkki tässä, haastattelu alkaa kohdasta 27.30 ja kestää noin tunnin.

 Konsepti on kiva: nuorempi kollega haastattelee konkaria, ja haastattelun aikana ainakin minua puhutteli vaikutelma siitä, miten tässä sukupolvet ja aikakaudet ja kaikki limittyvät jatkumoksi. Lappi-Seppälä kertoi aluksi Emmi Ketosen haastattelukysymysten johdattelemana polustaan espanjan kielen ja kirjallisuuden pariin ja siitä, millaista työskentely käännöskirjallisuuden parissa on menneinä vuosikymmeninä ollut. 50-vuotisen uran varrelta riittää kerrottavaa! Aikana ennen kirjallisuusagentuureja ja kansainvälisiä scoutteja suomentajien vaikutus siihen, millaisia teoksia suomeksi maailmalta saadaan, on ollut merkittävämpi kuin mitä osaisi ajatellakaan. Ei englanninkielisen maailman ulkopuolinen kirjallisuus tosin tänä päivänäkään kovin hallitsevaa roolia esitä.

Haastattelu oli selvästi valmisteltu huolellisesti ja paneutuen. Ei ihme, sillä Emmi Ketonen tuntee (runo)suomentajana etenkin latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden ja kirjallisuushistorian hyvin, ja Jyrki Lappi-Seppälän syvällistä kielten, kulttuurien ja kirjallisuuden tuntemusta oli ilo kuunnella. Keskustelu eteni kirjallisuushistorian ja yhteiskunnallisten muutosten teemoja kosketellen koko ajan kiinnostavampiin sfääreihin, enkä olisi tahtonut sen loppuvan. Viime aikoina tekoälykeskustelulta ei ole voinut mitenkään välttyä, ja vaikka aihetta ei haastattelussa sivuttukaan, niin pakostakin ajattelin sitä, miten kone jää auttamattomasti kakkoseksi silloin, kun on kyse ymmärtämisestä, tulkinnasta ja kulttuuriseikoista. Keskustelussa sivuttiin esimerkiksi sitä, miten moninainen espanjankielinen maailma on: ns. samaa kieltä puhuvien maiden välillä voi olla merkittäviä kulttuurisia ja yhteiskunnallisia eroja, ja ihan maiden sisälläkin. Niin moni asia muuttuu maan myötä: kasvit, eläimet, ruoat, tavat, diktio (kielenkäytön tai vuorovaikutuksen tapa), yhteiskuntarakenne. Nämä kaikki esiintyvät myös kirjallisuudessa ja ovat siis myös suomentajan tontilla. Haastattelun aikana ehdittiin pohtia myös sitä, onko koiralla jokin erityinen paikka latinalaisamerikkalaisessa yhteiskunnassa tai kirjallisuudessa!

Lukuvinkeiksi saatiin haastattelun aikana Jyrki Lappi-Seppälän suosikit omasta suomennostuotannostaan:

argentiinalaisen Julio Cortázarin novellikokoelmat (Salaiset aseet, Bestiario ja Tarinoita kronoopeista ja faameista),

kuubalaisen Leonardo Paduran Mies joka rakasti koiria ja

Mercè Rodoredan katalaaniksi kirjoittama romaani Timanttiaukio.

Emmi Ketonen mainitsi vielä chileläisen Isabel Allenden sukukronikan Henkien talo. Se on kuulemma ollut ensimmäinen hänen lukemansa latinalaisamerikkalainen teos, ja sen vaikutus on ollut lähtemätön.