Osmo Soininvaara: 2020-luvun yhteiskuntapolitiikka

Ajankohtaista luettavaa viime viikonlopun aluevaalien alla: Osmo Soininvaaran viime syksynä Tieto-Finlandia-ehdokkaanakin ollut kirja 2020-luvun yhteiskuntapolitiikka. Kirjalla on varausjonoa ja minulla muita kiireitä, joten jouduin lukemaan aika lailla kiirehtien. Kirjan ensimmäisessä osassa kerrataan teollistumisen ja modernin yhteiskunnan syntyhistoriaa, toisessa osassa tarkastellaan sitä, miksi ilmiömäinen talouden ja elintason kasvu on jakautunut epätasaisesti ja kolmannessa osassa luonnostellaan keinoja, joilla hyvinvointivaltion yhteiskuntapolitiikkaa pitäisi uudistaa.

Keskeisimmiksi ongelmiksi nousevat ilmastokriisi ja eriarvoisuuden syveneminen. Näistä kahdesta eriarvoisuutta ja työmarkkinoita käsitellään aika paljon pitkällisemmin. Eriarvoisuuden ohella Soininvaara kuvaa yhteiskunnan hyvinvointivajetta: koskaan ei ole ollut niin hyviä edellytyksiä mukavaan elintasoon ja elämään kuin nyt, ja näillä eväillä meidän pitäisi yltää paljon parempaan. Mikäli vuonna 1900 elänyt suomalainen olisi saanut kuulla, että tällä hetkellä työn tuottavuus on 17 kertaa tuon ajan tuottavuuden verran, hän olisi varmasti kuvitellut mielessään jonkinlaisen utopistisen onnelan. Sellaista ei kuitenkaan ole, koska talouskasvu yksinään ei tuota hyvinvointia kovinkaan hyvin. Avainsana on markkinavirhe: kun esimerkiksi hiileen perustuvan energian hinnassa ei huomioida hiilidioksidipäästöjen haittoja, markkinat päätyvät ratkaisuihin, joissa tuotetaan liikaa hiilidioksidia. Markkinahäiriöt tai markkinavirheet tuottavat ongelmia ympäristön lisäksi työmarkkinoilla tai vaikkapa asuntomarkkinoilla.

Oli helppo nyökytellä Soininvaaran näkemyksille ympäristöongelmista ja markkinavirheistä – talouden sanastokin on minulle nyt tutumpaa kun olen juuri siihen perehtynyt Aalto-yliopiston, Hankenin ja Helsingin yliopiston yhteisellä, maksuttomalla talouden perusteet -verkkokurssilla) – mutta työmarkkinoita ja eriarvoisuutta koskevien lukujen kohdalla oli pysähdyttävä miettimään ankarammin. Soiminvaaran analyysissä yksi työmarkkinoiden kohtaanto-ongelmia aiheuttavista tekijöistä on ... ay-liike. Tarkemmin ottaen palkkataulukot, joiden liian korkeiden palkkojen vuoksi osa työttömistä jää työllistymättä. Ratkaisu olisi siis palkkojen jousto (yleensä eufemismi niiden laskemiselle), mitä on hyvin vaikea mieltää hyvinvointia lisääväksi tekijäksi. Minun oli niinikään vaikea lukea Soininvaaran ajatuksia maksuttoman koulutuksen ristiriidoista ja haitoista: hänen mukaansa koulutus tuottaa sosiaalista eriarvoisuutta ja on maksuttomana näinollen merkittävä lahjoitus yhteiskunnalta hyväosaisille. Tilanne korjaantuisi lukukausimaksuilla tai "pehmeällä opintolainalla", jonka takaisinmaksu alkaisi vasta riittävän korkean tulotason myötä. Hyvin pienituloisen humanistin korvissa maksullinen tai lainapainotteinen opiskelu kuulostaa kyllä kestämättömältä yhtälöltä eikä ainakaan eriarvoisuutta vähentävältä mallilta, mutta Soininvaarakin toteaa, että lääkärit, juristit ja diplomi-insinöörit eivät voi piiloutua humanistien selkien taakse. Lisäksi Soininvaara korostaa, samoin kuin Thomas Piketty kirjassaan Capital et idéologie, että vasemmistopuolueet voivat päätyä maksutonta koulutusta ajaessaan hyväosaisten puolelle, sillä korkeakouluopiskelijat tulevat voittopuolisesti hyväosaisista perheistä. Toinen pikettyläinen havainto tätä tukemaan: vasemmistopuolueista on tullut henkistä pääomaa edustavien johtamia ja muutenkin kansoittamia (Piketty puhuu kirjassaan "bramiinivasemmistosta", gauche brahmane eli vasemmistolaisesta älymystöeliitistä). Havainto pakottaa miettimään, onko omassakin ajattelussani tämän suhteen jotakin sokeita pisteitä.

Helppolukuinen ja silti perusteellinen ja ajattelemaan pakottava kirja. Luin liian kiirehtien.

Kirjan tiedot:

Osmo Soininvaara: 2020-luvun yhteiskuntapolitiikka. Teos, 2021. 405 sivua.

Vai sellaisiinko hommiin se hurskas horjuu?

Tarkoitukseni oli vain hakea käsiini Molièren vuonna 1664 ilmestynyt klassikkonäytelmä Tartuffe – piti etsiä sieltä erään sitaatin suomennos – mutta tulin huomanneeksi että nythän on käsillä myös Molièren syntymän 400-vuotisjuhlapäivä! Päivä meni oikeastaan jo eilen, mutta päätin silti juhlan kunniaksi lukea samalla koko Tartuffen, joka on joko tunnetuin tai ainakin yksi tunnetuimmista Molièren näytelmistä. Se onkin ihan eri laatua kuin aiemmin lukemani 1600-luvun klassiset tragediat, sillä se on tyyppihahmoineen huvinäytelmä, italialaisen commedia dell' arten jatkumoa. Ei siis hienostuneita aleksandriinisäkeitä vaan dynaamista sanailua ja naljailua. Nimi Tartuffe tulee italian sanasta tartufo, joka tarkoittaa tekopyhää. Se kertookin näppärästi mitä näytelmä käsittelee.

Näytelmän juoni on suunnilleen tämä: vanha, varakas porvari Orgon ihailee hurskaaksi uskovaiseksi luulemaansa Tartuffea, tahtoo naittaa tälle tyttärensä Marianen ja julistaa oman poikansa jo perinnöttömäksi, kun tämä julkeaa epäillä Tartuffen luonteen jaloutta ja vilpittömiä aikeita. Tartuffe hyödyntää vanhan Orgonin ja tämän äidin sokeaa ihailua ja saa keploteltua näiden talon omistukseensa, mutta äityy sitten aivan liian itsevarmaksi. Nokkelien palvelijoiden ja Orgonin lasten epäilykset ovat heränneet jo alussa ja lopulta myös Orgonin vaimo Elmire hoksaa, mitä on tapahtumassa. Tartuffe on saanut talon, saa miltei talon tyttären vaimokseen ja lähentelee Orgonin vaimoa Elmireäkin, kunnes hänet saadaan ansaan ja tekopyhä kelmi viedään vankeuteen.

Vanha isäntä Orgon on tässä commedia dell' arten Pantalone -hahmo ja tämän tytär Mariane on Isabella. Palvelijatar Dorine taas on Columbina. Tartuffe on hienostelevan puheenpartensa kanssa tekopyhyyden ruumiillistuma ja itse asiassa ihan huvittava hahmo edelleen. Molière on pilkannut teennäisen hienostelevaa puhetapaa jo näytelmässä Sievistelevät hupsut (Les Précieuses ridicules), mutta myös Tartuffen puhetapa on Otto Mannisen vuonna 1920 suomentamissa riimeissä tosi huvittava ja mahtaileva. –Ottakaa tämä niistinliina. / –Mitä varten? / –Verhotkaa tuo paistava povi. / Näkö moinen on loukkaus sielun ja silmän piina / ja miettimään saa sellaista, mikä ei sovi.

Kaikkia ei vuonna 1664 kuitenkaan naurattanut. Kun näytelmä oli saanut ensi-iltansa Versailles'n palatsin muotopuutarhojen jonkinlaisissa avajaisjuhlissa, Pariisin arkkipiispa vaati sitä kiellettäväksi. Näin tapahtuikin. Hurskastelevaa, kaksinaamaista ja ahnetta Tartuffea ei ollut vaikea mieltää pilakuvaksi kirkosta ja/tai kirkonmiehistä, joilla oli tuohon aikaan muutenkin täysi työ valta-asemansa puolustamisessa. Molière kirjoitti näytelmästä parin vuoden päästä uuden version, jossa Tartuffen nimeksi tuli Panulphe. Sekin torpattiin, ja vasta kun Vatikaani ja jansenistit olivat saaneet Ludvig XIV:n välityksellä aikaan rauhansopimuksen vuonna 1669, näytelmä sai palata näyttämöille ja Tartuffe ruokaa ruhtomaan kuin kuusin vatsoin.

Molière oli muuten taiteilijanimi, kirjailijan oikea nimi oli Jean-Baptiste Poquelin (15. tammikuuta 1622 – 17. helmikuuta 1673). Sanotaan, että hän opiskeli jesuiittojen johdolla lakia/lakimieheksi, mutta tätä lähteet eivät ilmeisesti aivan aukottomasti tue. Näytelmissä (kuten Tartuffessa) kuitenkin käy ilmi, että kirjoittaja tuntee oikeudenkäyntimenettelyjä aivan kuten joku, joka on näitä asioita opiskellut. Molière kirjoitti näytelmät omalle teatteriseurueelleen ja näytteli niissä myös itse. Hän kohtasi myös loppunsa näyttämöllä: hän sairasti keuhkotuberkuloosia esittäessään Luulosairaan pääroolia Argania, sai verensyöksyn kesken näytöksen ja kuoli siitä parin tunnin päästä. Dramaattinen loppu!

Kirjan tiedot:

Molière: Tartuffe. Viisinäytöksinen huvinäytelmä. WSOY 1920 [1664]. Suomentanut Otto Manninen.

Toisten katseet ja oma katse

Taide paitsi kuvastaa maailmaa myös muokkaa sitä – ja elokuvassa, joka tavoittaa laajat kansanosat ja uneksuu todellisuutta puolestamme, näin on aivan erityisesti.

Pitkät kirjastojonot olivat vihdoin lyhentyneet niin, että oli minun vuoroni saada käsiini Anu Silfverbergin viime vuoden puolella julkaistu esseeteos Sinut on nähty. Hyvää kannattaa kyllä odottaa! Kirjan tekstit lähtevät liikkeelle #metoo-liikkeestä ja elokuvista ja niiden naiskuvasta, mutta laajenevat siitä hyvin nopeasti tarkastelemaan sitä, mitä ylipäätään tarkoittaa olla nainen ja katseiden kohteena tässä maailmassa. Olen itse tosi elokuvasivistymätön enkä ole nähnyt muistaakseni yhtään Silfverbergin mainitsemista elokuvista, mutta se ei tässä haitannut lukukokemusta ollenkaan. Olin tekstin ja sen mielettömän hienon kielellisen ilmaisun pauloissa heti johdannosta lähtien, jossa kuvataan sitä, miten taide uneksuu todellisuutta puolestamme (ja sehän pätee elokuvien lisäksi muihinkin kulttuurituotteisiin). Teki koko ajan mieli keskeyttää lukeminen, avata ikkuna ja pysäytellä ohikulkijoita, jotta kaikki muutkin pääsisivät kuulemaan näitä esseitä!

Minusta kirjassa kiinnostavinta oli Silfverbergin tapa purkaa ja analysoida niin monia kyseenalaistamattomia tottumuksia ja vakiintuneita (elokuva)kerronnan tapoja ja osoittaa sillä, miten paljon määrittelyvaltaa katseella on. Koko kirjaa voisi oikeastaan suositella luettavaksi niille, jotka tahtovat ymmärtää erilaisten positioiden merkityksen tai saada katsauksen siihen, minkälainen mielikuvien taakka naisia painaa niin elokuvissa kuin yhteiskunnassa muutenkin.

Vaikka en tosiaan ole nähnyt kirjassa mainittuja ja esiteltyjä elokuvia, oli silti riemukasta lukea miten Silfverbergin analyyttinen katse (heh) näyttää ettei "naiskuvauksen mestareina" tunnettujen ohjaajien töissä (esim. Kieślowski ja Veronikan kaksoiselämä) kovin hyvin kuvata naisia, vaan jotakin naisen ideaa, kuvaelmaa siitä mitä (mies)ohjaajan silmissä naisena oleminen ensisijaisesti on. Silloin kamera katsoo miehen silmin, ja kokijan/katsojan paikka on miehen. Naiskatsoja tai jostain muusta sukupuolipositiosta katsova joutuu silloin katsomaan kuin "kulman takaa" eikä löydä tästä kuvaelmasta paikkaa omalle katseelleen, siis itselleen.

Tähän katseeseen ja katsojapositioon liittyy muuten yksi kirjan riemastuttavimmista katkelmista, joka käsittelee Dingo-faniutta ja tyttöjen fanikulttuuria. Mieletöntä luettavaa! Olen itse ollut liian nuori Dingo-faniksi ja lukenut koko fani-ilmiöstä tätä ennen lähinnä juttuja, joissa on kerta toisensa jälkeen kerrattu miten kiihkeitä ja kirkuvia tyttöfanit olivat. Silfverberg puolestaan kertoo siitä päihdyttävästä tunteesta, kun oma tytön katse pääsee valloilleen ja sen kohteeksi antautuu Neumannin kaltainen ilmiö. Juicen, Irwinin, Veskun, Speden ja naisen logiikka -sketsien maailmassa kasvaneelle tytölle se oli järisyttävää.

Samantien Silfverbergin luettuani aloitin lukupinon seuraavan kirjan. Se oli Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt, joka kertoo burn outista ajan eetoksena niin samastuttavasti, että vaikka se on julkaistu kesällä 2020, kirjastojonot ovat edelleen päätähuimaavan pitkät, uusia painoksia on otettu liki kymmenen ja pokkarikin on juuri ilmestynyt. Tarkoitukseni oli kirjoittaa kummastakin kirjasta muistiinpanot erikseen, mutta sitten aloin nähdä näissä kirjoissa paljon yhteistä pintaa. Avainsanoja: katse, esittäminen, (nais)kuvasto, sukupuoliroolit, katseen asettamat odotuksen ja naisten myöntyminen noihin odotuksiin, hyväksyvän katseen tarve.

Burn out ja erilaiset uupumustilat ovat naisilla jonkin verran yleisempiä kuin miehillä ja kuormittavia odotuksia on aivan uskomattoman paljon. Niistä on kovin vaikea pyristellä eroon, sillä harvoinhan niitä tulee sillä tavalla tietoisesti ajateltua tai muotoiltua sanoiksi. Kolu nauraa mukavan lempeällä ja myötätuntoisella tavalla kaikille (meille), jotka imevät ympäristöstään näitä ristiriitaisia odotuksia ja sitten uupuvat, kun sellaista rajaa ei vain ole, jonka jälkeen voisi olla tyytyväinen itseensä. On näytettävä  hyvältä farkuissa, mutta suhtauduttava ruokaan rennosti. Ei saa myöntyä patriarkaalisiin kauneusihanteisiin, mutta täytyy näyttää hyvältä. (Parasta, jos sääret vain ovat ihan luonnostaan täysin karvattomat.) Lastentekoa ei kannattaisi lykätä, mutta tietysti siihen saa ryhtyä vasta kun talous, ura ja parisuhde ovat vakaalla pohjalla. Täytyy hallita itsensä ja elämänsä, mutta ei saa olla nipo.

Ja niin edelleen. Silfverbergkin tiivistää tahollaan ulkonäköpaineista: Ruumiini ja kasvoni olivat taistelutanner, jossa kamppailivat feminismin kolmas aalto, lama-Suomi, seksuaalisuus, häpeä, sekä pohjaton miellyttämisenhalu, joka ylitti aina muut tarpeet. Yritä siinä sitten "löytää omat intohimosi" ja "olla itsellesi rehellinen" tai "olla piittaamatta siitä, mitä muut ajattelevat".

Kolu on oman kuvauksensa perusteella ollut sellainen suorituskeskeiseen yhteiskuntaan hyvin solahtanut, itseltään paljon (mahdottomia?) vaativa kympin tyttö, joka on omaksunut todella paljon näitä odotuksia ja tehnyt kaikkensa, aivan kaikkensa niihin vastatakseen. Tuloksena on ollut kolme burn outia ja kirjan menekistä päätellen kyseessä on oikeastaan jo sukupolvikokemus. Se ei johdu pelkästään epävarmoista yksilöistä, jotka hakevat hyvistä suorituksista hyväksyvää katsetta; kilpailu ei ala työelämässä tai korkeakouluissa, vaan jo peruskouluiässä. Työelämä on epävarmaa ja omaa kelpaamistaan saa todistella joka pätkätyön kanssa uudelleen, ja julkisuuteenkin pulpahtelee aika ajoin uutisia työnantajista, jotka käyttävät tilannetta hyväkseen. Naisille on lisäksi sälytetty muutakin kuormittavaa ekstraa: työelämän vaatimukset ovat samat (kuin miehille), mutta lisäksi naisten odotetaan toimivan työelämässä toisia miellyttäen, ja naiset tekevät tilastollisesti edelleen enemmän kotitöitä ja lapsiperheen monia arjen asioita. Tämä on sitä sukupuolittuneiden odotusten ja mielikuvien taakkaa, jota Silfverbergkin käy kirjassaan läpi.

Näiden lisäksi Kolu kuvaa oikeasti aika avartavalla tavalla sosiaalisen median vaikutuksia: somea paljon käyttäville iso osa elämää muuttuu jollakin lailla performanssiksi tai kontentiksi. Mökkiviikonlopusta tulee performanssi mökkiviikonlopusta kun ensin someen kuvataan halkojen hakkaamista, sitten seuraava mökkipuuha ja sitten seuraava. (Tämä kyllä kuulostaakin suorittamiselta.) Olen itse mielestäni aika hyvin välttynyt tällaiselta, mutta joutunut tietysti todistamaan sitä vierestä monta kertaa. Eräskin muisto: olin vieraana karonkassa, jossa tapahtui sekä valmisteltuja että ilmeisen spontaaneja musiikki- ja performanssiesityksiä, ja tunnelma oli mahtava. Kesken erään, no, musiikillisen performanssin juhlien taika raukesi, kun eräs vieraista nosti hirvittävän näkyvästi kännykkänsä esiin ja alkoi kuvata paitsi laulajaa, myös yleisöä! Ai että, edelleenkin raivostuttaa kun tajusin siinä hetkessä, että taika katosi nyt eikä sitä enää saa takaisin.

Olen tähän asti ajatellut, että luin nämä kaksi kirjaa perätysten melkeinpä sattumalta: toinen tuli kirjastovarauksena ja toinen oli muuten vain odotellut, että ehtisin lukea. Ne olivat kyllä oivallinen pari ja muistuttivat monesta sellaisesta tunteisiin ja jaksamiseen liittyvästä solmusta, joiden langat johtavat yksilöiden ulkopuolelle. Todella monta kertaa sai lukiessa tuntea sellaisen huojentavan tunteen, että ei, tällainenkaan asia ei ole vain minun omassa mielessäni ja minun ongelmani. Vapauttava tunne.

Kirjojen tiedot:

Anu Silfverberg: Sinut on nähty. Teos 2021. 241 sivua.

Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt. Gummerus 2020. 384 sivua.

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

Joihinkin ihmisiin tekee vaikutuksen, kun kerron heille juoksevani joka päivä. "Sinulla täytyy olla tahdonvoimaa", he sanovat toisinaan. On tietenkin mukavaa tulla tällä tavoin ylistetyksi. Paljon mukavampaa kuin tulla väheksytyksi, se on varmaa. En kuitenkaan usko, että tahdonvoima yksin riittää kykyyn tehdä asioita. Maailma ei ole niin yksinkertainen.

Helmet-haasteesta luopumisen hyviä puolia: tulee tehtyä varmasti paljon enemmän "herätelainoja"! Olin äskettäin oikeastaan vain palauttamassa kirjoja mukavaan lähikirjastooni kun katseeni osui Haruki Murakamin teokseen Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Nappasin sen samantien mukaan vaikka muutakin luettavaa on aivan riittämiin. Olipas villiä ja spontaania. Olen lukenut pari Murakamin romaania aiemmin (Kafka rannalla & Suuri lammasseikkailu) joten oli ihan kiinnostavaa tutustua tällaiseen ei-fiktiiviseen ja henkilökohtaiselta tuntuvaan teokseen.

Kirja on oikeastaan päiväkirjamainen kokoelma Murakamin juoksuun liittyviä muistoja, kokemuksia ja pohdiskeluja. Aamulenkkejä hengitys kirpakassa pakkasilmassa höyryten. Ensimmäinen maratonpituinen matka Ateenasta Maratoniin johtavaa tietä pitkin ja sen pientareilla retkottavat, autojen alle jääneet kulkukissat ja -koirat. Oman ikääntymisen myötä vääjäämättä pitenevät maratonajat. Kireät reisilihakset. Aamulenkki John Irvingin seurassa New Yorkissa. Ja monia muita.

Kirjan varsinainen merkitys ei silti tiivisty juoksemisen konkreettiseen puoleen ja sen muistelemiseen, vaan se kuvaa, kuten nimikin jo kertoo, juoksemisen aikaansaamaa ja aikaansaavaa mielentilaa. Murakamille juokseminen on samanaikaisesti helppoa ja silti joka kerta, kaikkien juoksuvuosien jälkeenkin yhtä työlästä. Hän vertaa säännöllistä juoksemista samaan kurinalaisuuteen ja arjen rakenteiden ylläpitoon, joka on hänelle kirjailijantyössä olennaista: pelkän lahjakkuuden ja jonkinlaisen hengen palon voimalla saattaa saada aikaiseksi kelvollisen tai jopa nerokkaankin kirjan tai pari, mutta kirjailijuus on jotain muuta, se vaatii sitoutumista. Omistautumista. Samaan tapaan kuin juokseminen.

Minua puhuttelivat eniten Murakamin kuvaukset juoksemiseen kuuluvasta kärsimyksestä. Muistaakseni tätä sanaa suomennoksessa käytettiin (ehdin palauttaakin kirjan jo tänään, en pääse vahvistamaan muistikuvaa), mutta onhan se aika voimakas, vaikkakin kuvaava sana. Jalkoja jomottaa, hyvää hengitysrytmiä ei löydy. Pelko siitä, ettei jaksakaan, yrittää vallata mielen. Ihmisen voimat ovat niin rajalliset ja vajavaiset, vaikka treenaisi säännöllisesti! Lopputuloksena voi syntyä kuitenkin kallisarvoinen palkinto, se meditatiivinen ja kontemplatiivinen "tyhjä" tila, jossa maailmassa on olemassa enää askel askelen perään, koko kehossa tuntuva keskeytymätön työ. Tunnistan tämän tilan! Siihen käsittääkseni liittyy myös liikunnan liikkeelle lähettämiä endorfiineja ja endokannabinoideja ja muita elimistön välittäjäaineita, mutta vaikka niistä ei tietäisi mitään, tunne on juuri tämä kuvaillun kaltainen. Raskas ja keveä. Siinä on sellaista paradoksaalista, omasta nöyryydestä ja rajallisuudesta nousevaa voimakkuutta.

Murakami ei loppujen lopuksi osaa täsmentää, mikä hänet lopulta on ajanut juoksemaan miltei joka päivä jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Tällainen hän vain on.

Olen kanniskellut tätä luonnetta ympäriinsä kuin vanhaa matkalaukkua pitkällä tomuisella tiellä. En kanna sitä koskan pidän siitä. Sisältö on liian raskas, ja se näyttää kurjalta, paikoitellen rispaantuneelta. Olen kanniskellut sitä, koska ei ollut muutakaan mitä minun oli tarkoitus kanniskella. Silti minä olen uskoakseni kasvanut siihen kiinni. Kuten odottaa sopii.

Tunnistin sen Murakamin kuvaaman meditatiivisen, tyhjän ja fyysiseen ponnisteluun liittyvän nöyryyden tilan itse asiassa pyöräilyn kautta, koska käyn juoksulenkillä korkeintaan kerran kuussa, talvisin en niinkään usein. Pyöräily sen sijaan on minulle sekä arkinen paikasta toiseen liikkumisen keino että samanlainen liikunta- ja meditaatioharrastus kuin juoksu Murakamille. Kadehdin kyllä niitä, jotka kykenevät mietiskelemään ja "rentoutumaan" esimerkiksi paikallaan istuen, itse en osaa. Minulta sama rauhoittuminen ja mielen "nollaus" vaatii fyysisen rasituksen, joka pakottaa keskittymään vain seuraavaan askeleeseen tai polkimien liikkeeseen. 

Murakamin luettuani jäin silti miettimään pyöräilyn ja juoksemisen eroja. Moni on varmasti kuullut tai katsonut internetistä löytyvän vanhan Steve Jobsin haastattelun vuodelta 1990, jossa hän kuvaa pc-koneita ihmiskunnan merkittävimmäksi keksinnöksi. It's the equivalent of a bicycle for our minds. Tietokone on kuin polkupyörä ihmisen mielelle. Vertauskuva ei välttämättä avaudu itsestään, joten Jobs kertoo nauhalla sen tarinan. Nuorena poikana hän oli joskus lukenut Scientific American -lehden artikkelin, jossa vertailtiin eri eläinlajien liikkumistehokkuutta: kondorikotka oli listan ykkösenä, luomakunnan kruunu jossain listan puolivälin yläpuolella. Artikkelissa oli kuitenkin huomattu vertailla myös polkupyörällä liikkuvan ihmisen tehokkuutta, ja pyöräilevä ihminen ampaisikin kondorin ohi listan kärkeen. Tämä oli tehnyt nuoreen Jobsiin vaikutuksen ja vahvistanut käsitystä siitä, että ihminen on työ- ja tarvekaluja valmistava laji. Omin jaloin ihminen askeltaa muiden eläinten joukossa, polkupyörällä ja tietokoneilla kiihdyttää... niin, varmaankin minne tahtoo. Vaikka ei edes tiedä, minne tahtoo. (Kaikkea sitä ihmisen muistin uumenista kyllä pulpahteleekin, en olisi nimittäin osannut ennustaa Murakamia lukiessa minkään sattumanvaraisen Steve Jobs -sitaatin ilmaantumista.)

Kirjan tiedot:

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Tammi 2011. 175 sivua. Suomennettu englanninkielisestä laitoksesta What I Talk About When I Talk About Running, suomentanut Jyrki Kiiskinen.

Alkuteos Hashiru Koto Ni Tsuite Kataru Toki Ni Boku No Kataru Koto, 走ることについて語るときに僕の語ること. Ilmestynyt 2007)

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema (+ muutamia mietteitä äänikirjoista)

Vuoden viimeiseksi Helmet-haasteen kirjaksi ehti Silvia Hosseinin esseekokoelma Tie, totuus ja kuolema, jonka sain loppuun itse asiassa jo reilu viikko sitten. Se pääsi sekä Helmet-lukemiston listalle että omaan äänikirjahaasteeseeni, jonka aloitin joku viikko sitten Philip Lymberyn kirjalla (so. pystynkö kuuntelemaan kokonaisia kirjoja?). Selailin äänikirjasovelluksesta sopivaa kuunneltavaa eikä mikään oikein innostanut. Silloin hoksasin, että tämän äänikirjanhan on lukenut kirjailija itse! Kiinnostava multimediaalinen kokonaisuus; tähän pitää tutustua. Silvia Hosseini oli muutenkin ollut lukulistallani jo ensimmäisestä esseekokoelmastaan lähtien.

Tie, totuus ja kuolema olikin ihana, räiskyvä, monipuolinen ja barokkimaisen runsas kokoelma. Valtava skaala eri aiheita! Kuunnellessa ei samalla tavalla pääse hahmottamaan teoksen eri osia ja etenemistä kuin lukiessa, mutta sen ehdin hoksata, että teos jakautuu otsikon substantiivien mukaiseen kolmeen päälukuun tai osaan. Tien esseissä seurataan Hosseinin omia matkoja, tarkastellaan Välimeren alueen arabivaikutteita ja kuljetaan Jack Kerouacin ja mieskulttuurin jäljillä. Totuus sisältää muun muassa hauskan tiivistelmän Thomas Pikettyn Pääoma 2000-luvulla-kirjan pääoma- ja luokka-analyyseistä ja sarjan kirjeitä, joita Hosseini on kirjoittanut Teheranin-vierailultaan Suomeen. Kokoelman päättävässä kuolema-osassa tarkastellaan elämän ja ihmisen haurautta, menetyksiä ja suremista eri näkökulmista. Rakastin sen lintuaiheista esseetä, jossa Hosseini yhdistää  kaunokirjallisuuteen, runoihin ja kansanperinteeseen tallentuneet, usein kuolemasta ilmoittavat linnut suremisen kulttuuriin ja lintujen omaan sukupuuttoaaltoon. Teki mieleni pidättää hengitystä sitä kuunnellessa. Viimeinen Aurinkokuningatar-essee on samanaikaisesti inhorealistinen että ihmeellisen puhdistava.

Tavattoman monipuolinen ja lukijan (tai kuuntelijan) mieltä stimuloiva ja härnäävä kokoelma! Hosseini itse lukijana oli paras, kenties ainoa vaihtoehto äänikirjan toteuttamiseen: kirjassa esiintyy niin paljon persiankielisiä sanoja ja ilmauksia, että kieltä tuntemattoman lukijan suussa ne olisivat saattaneet kuulostaa vääriltä ja vierailta, ja Teheranista kirjoittanut Hosseini kirjoittaa kuitenkin itselleen osittain tutusta kulttuurista eikä jostakin vieraasta ilmiöstä. Lisäksi tiedän, että esseiden kertoja on kaunokirjallinen konstruktio eikä tietenkään "sama" kuin kirjailija itse, mutta Hosseinin esseissä on niin valtavasti materiaalia niiden kirjoittajan elämästä ja kehosta, että kirjoittajan ja kertojan suhde on muodostunut hyvin tiiviiksi. Sen yhteyden rikkominen jollakin "ulkopuolisella" ääneenlukijalla vasta väärältä tuntuisikin; kirjoittajan ja vastaanottajan väliin tunkisi jokin uusi ja häiritsevä elementti.

Olen siis äänikirjapalvelun kokeilujakson aikana onnistunut kuuntelemaan loppuun kaksi kirjaa. Hyvä saavutus! En tietenkään "vastusta" äänikirjoja, mutta omat kokemukseni niistä ovat kovin ristiriitaisia. Olenko kenties valinnut aivan vääränlaisia kirjoja kuunneltavakseni? Philip Lymberyn tietokirja oli hyvin kertomuspainotteinen, mutta vaati silti paikoitellen ankaraa keskittymistä. Hosseinia kuunnellessa päällimmäinen tunteeni oli jonkinlainen avuttomuus. Teksti (tai siis se kuulokkeista kantautuva puhe) oli kiinnostavaa, yllättävää ja stimuloivaa, mutta kuuntelijana olin täysin ääneenlukijan armoilla. Kuuntelija ei pysty vaikuttamaan tekstin etenemisen tahtiin, ja silloin hirmuisen tärkeä osa lukemisesta jää kokonaan tekemättä! Laura Lindstedt kirjoitti loppuvuodesta 2019 Helsingin Sanomiin kokosivun jutun painetun kirjallisuuden puolesta ja nosti siinä esille juuri niitä samoja asioita, jotka minuakin äänikirjoissa tökkivät: ne riistävät lukijalta (kuuntelijalta?) mahdollisuuden ajatteluun kirjan kanssa, kun kirja rientää eteenpäin sen kokijasta mitään piittaamatta. (Hosseininkin kokoelmassa oli valtavasti kohtia, joita olisin mieluusti jäänyt sulattelemaan ja pohtimaan, esimerkkinä "identiteettipolitiikkaa" tölvivä kohta, jossa minusta ohitettiin täysin identiteetin sosiaaliset ja yhteisölliset ulottuvuudet, enkä yhtään ymmärtänyt että miksi niitä ei huomioitu. En voinut jäädä sitä pohtimaan, koska teksti jatkui omalla painollaan jo eteenpäin.) Lindstedt on julkaissut tänä vuonna Bokeh-mikrokustantamolla laajennetun esseen samasta aiheesta (Kirjoitettu luettavaksi). Siinä hän kertaa aluksi lukemisen aivan perusasioita (joista muutama seuraavaksi). Lukeminen on neurologisesti ihmeellisen monimutkainen toiminto. Silmät havaitsevat lukiessa noin 15 kirjaimen kokoisen alueen kerrallaan. Arviolta kymmenen prosenttia lukuajasta on taaksepäin vilkuilua ja silmäilyä, jolla on tekstin ymmärtämisen kannalta aivan olennainen merkitys. Kirjaa voi silmäillä ja selailla, äänikirjaa ei voi "korvailla". Nämä samat lukemisen perustekijät ovat niitä, joiden puuttuminen tekee äänikirjoista minusta vaivalloisia ja ärsyttäviä kokemuksia: en saa pysähdellä edes pariksi sekunniksi sulattelemaan juuri lukemaani merkittävää/kaunista/yllättävää kohtaa tai hidastaa ja nopeuttaa lukuvauhtia tahtoni mukaan.

Tie, totuus ja kuolema pääsi Helmet-haasteen kohtan 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija. Sen myötä haaste tuli tänä vuonna suoritettua! Voin olla itseeni tästä ihan tyytyväinen: en lipsunut lukemaan kuin ihan muutamia haasteen ulkopuolisia kirjoja ja päädyin lukemaan monta kirjaa, joihin en muuten olisi varmaankaan tarttunut. 50 kirjaa on kuitenkin sellainen määrä, että se hallitsee jollakin tavalla koko vuoden lukemista, eli ensi vuonna jätän osallistumatta. Haasteen suoritettuani rohkaistuin kuitenkin heti ajattelemaan jonkin vastaavan megalomaanisen luku-urakan aloittamista! Ehkä vuodesta 2022 tulee James Joycen tai Virginia Woolfin koko tuotannon läpi kahlaamisen vuosi? Tai ehkä luen Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan kaikki 4200 sivua?

Hyvää alkavaa vuotta 2022!

Opaskirjoja Helmet-haasteen haastekohtiin

Olen jo parin vuoden ajan seurannut sivusta Helmet-kirjastojen lukuhaasteita, vaikka en itse olekaan lähtenyt suorittamaan haastetta. Tänä vuonna aloitin heti tammikuussa jonkin erikoisen aikaansaamisen puuskan vallassa listaamaan luettuja kirjoja haastekohtiin ja nyt, juuri sopivasti joulun alla, olen saanut luettua jokaiseen haastekohtaan jonkin kirjan! (Viimeisestä on vielä muistiinpanot kirjaamatta, mutta ne ehtii hyvin tehdä vielä tämän vuoden nimiin.) On ollut kyllä hauskaa ja palkitsevaa kirjata tännekin jonkinlaiset muistiinpanot (lähes) kaikista luetuista kirjoista – paria lukemaani kirjaa en ole voinut syystä tai toisesta tänne listata ja lankesin vain muutaman kerran lukemaan jotain, jolle ei löytynyt paikkaa haasteluettelosta.

 Nyt siis viimeiset kirjaukset lukuhaasteen kohtiin. Mitä olen lukenut esimerkiksi kohtaan 33, "kirjassa opetetaan jokin taito" tai kohtaan 44, "kirjassa on reseptejä"?

Viime kesänä katseeni osui Turun jokirannan kirjatorilla tällaiseen ihanaan Helsingin käsityönopettajaopiston julkaisuun vuodelta 1951:

Tämä on Aino Ollilan laatima ja kokoama etupistokirjontaopas, jonka pyrkimyksenä on saattaa julkisuuteen Kansallismuseon hallussa olevat ja monet yksityiset kansanomaiset nurjattoman etupistokirjonnan mallit, kuten johdannossa kerrotaan. Siinä opetetaan tämänlaisen kirjonnan työjärjestys ja neuvotaan muutaman peruskuvion pistelyjärjestys. Tämän jälkeen oppaaseen on koottu 355 erilaista etupistokirjontamallia, joista itse olen kokeillut syksyllä yhtä! Etupistokirjontaa on käytetty/käytetään muun muassa käspaikoissa (ikonien koristamiseen käytetty pitkä liina) ja kansallispukujen paidanhelmoissa tai rannekkeissa.

Reseptejä sisältävän kirjan kanssa olisin jonakin toisena vuonna saattanut olla pulassa, mutta tänä vuonna sain lahjaksi Heikki Valkaman ja Marjo Sekin kirjoittaman esineenäkin hienon kirjan Okazu – japanilaista kasvisruokaa, jossa on alla olevan kuvan näyttämä tosi kaunis sidonta.

 Japanilaisella kasvisruokakulttuurilla on pitkä historia ja alkusanoissa tekijät kertovat, että lihansyönti ehdittiin peräti kieltää buddhalaisuuden saavuttua maahan 600-luvulla, mutta sittemmin ruokakulttuuriin ovat vaikuttaneet niin vanhempi shintolainen perinne kuin buddhalainen elämän kunnioittamisen periaate. Kirjan nimi Okazu (お数, おかず) tarkoittaa riisin kanssa tarjoiltavaa pääruokaa tai ruokalajia, ja siinä näkyy myös sellainen perijapanilaiseksi mieltämäni kunnioittava asenne: alun o eli お on nimittäin joidenkin substantiivien eteen lisättävä, kunnioitusta osoittava etuliite. (Kiinalaisperäisten sanojen eteen tosin ilmeisesti lisätään go eli ご, ellei se peräti kuulu sanaan kiinteästi, kuten sanassa riisi/ateria, ご飯, ごはん. Varoituksen sana tähän väliin: oma japaninopiskeluni on ollut vain itseopiskelua joten olen saattanut saada jotakin virheellisiä käsityksiä. Ei kannata suhtautua näihin tietoiskuihin ehdottomana totuutena.)

Kirja sisältää muun muassa raaka-ainekatsauksen, riisinkeitto-ohjeet ja hyviä reseptejä, kuten maitohorsma-tofusalaatti, misoperunat ja seesamiporkkanat.

Katrine Marçal: Kuka valmisti Adam Smithin päivällisen?

Olen ollut käännöstöiden vuoksi tämän vuoden aikana paljon tekemisissä maailman taloushistorian kanssa. Työpöydälläni on tämän vuoksi asunut monen muun taloutta käsittelevän opuksen ohella myös skotlantilaisen moraalifilosofi Adam Smithin järkälemäinen pääteos Kansojen varallisuus (An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations). Mitenköhän sen 978-sivuisen sisällön näppärästi tiivistäisi? Ehkä niin, että se käsittelee julkisen vallan ja yksityisen taloudellisen toiminnan ja työnteon välisiä suhteita. Minä olen tavannut sieltä etenkin viimeistä viidettä kirjaa ja verotusta käsitteleviä lukuja. Teos on ilmestynyt jo vuonna 1776, sääty-yhteiskuntien Euroopassa, ja siitä on tullut yksi klassisen taloustieteen kulmakivistä. Aiemmin siitä oli suomeksi olemassa vain 1930-luvulla suomennettu ensimmäinen kirja, mutta tämä Jaakko Kankaanpään erinomainen suomennos vuodelta 2015 sisältää koko viiteen kirjaan jakautuvan teoksen kaikki osat.

Arvaa kummassa kirjassa on 978 sivua ja kummassa 180?

Näistä vajaasta tuhannesta sivusta on nykyajan kollektiiviseen tietoisuuteen jäänyt käsittääkseni kaksi ajatusta (taloustieteilijöille tietenkin useampia): toinen on Smithin tunnettu "näkymättömän käden" metafora ja toinen on sitaatti päivällisestä. Minulle ainakin koko opuksen sisältö tiivistyi ennen sen lukemista näihin kahteen ajatukseen. Näkymätön käsi kylläkin esiintyy tässä kirjassa vain kerran, useampaan otteeseen sitten Smithin viisitoista vuotta aiemmin kirjoittamassa kirjassa Moraalituntojen teoria (The Theory of Moral Sentiments). Kas näin näkymätön käsi on muotoiltu Kansojen varallisuudessa:

Tukiessaan mieluiten kotimaan tuotantoelämää ulkomaisen sijasta hän ajattelee vain oman asemansa turvaamista; ja suuntaamalla tuota tuotantoelämää niin, että sen tuotannon arvo on mahdollisimman suuri, hän tavoittelee vain omaa etuaan, ja tässä, kuten monessa muussakin tapauksessa, häntä ohjaa näkymätön käsi edistämään päämäärää, joka ei mitenkään sisälly hänen pyrkimyksiinsä.

Käden sijaan nykyään taidetaan puhua markkinavoimista tai hintamekanismista, mutta käsi jääköön nyt näkymättömäksi ja sivuun, sillä se toinen tunnettu sitaatti on tänään olennaisempi. Tämä sitaatti löytyy ensimmäisen kirjan toisesta luvusta ja periaatteesta, josta työnjako saa alkunsa:

Emme odota, että saamme päivällistä teurastajan, leipurin tai oluenpanijan hyväntahtoisuuden ansiosta, vaan siksi, että he ajattelevat omaa etuaan.

Ihmistä liikuttavana voimana nähdään siis oman edun tavoittelu, their own interest. Tällaiseen käsitykseen sisältyy ajatus vapaudesta ja itsenäisestä toimijuudesta, joka Smithin aikalaisten merkantilistisessa ja osin vielä feodaalisessa säätyjen maailmassa olikin mullistava ajatus. Pois tuontirajoitukset ja turha sääntely, vapailla markkinoilla työn tuottavuus kasvaa ja vauraus lisääntyy (vapaan vaihdannan ja suhteellisen edun periaatteet ovat edelleen hyväksyttyjä talouden maailman toimintaperiaatteita).  Jotain olennaista tästä selitysmallista jää kuitenkin puuttumaan. Luin ruotsalaisen toimittaja Katrine Marçalin juuri suomennetun kirjan, joka esittää olennaisen kysymyksen: Kuka valmisti Adam Smithin päivällisen? Niin, miten Adam Smith tarkalleen ottaen sai päivällisensä? Vastaus kuuluu: Adam Smithin äiti valmisti ja tarjoili sen. Smith ei koskaan mennyt naimisiin, vaan asui suurimman osan elämästään äitinsä kanssa. Äiti huolehti kotitöistä ja valmisti muun muassa nämä päivälliset. Serkku puolestaan huolehti Smithin omista raha-asioista. Marçal huomauttaa osuvasti, että tällainen työ puuttuu Smithin markkinoiden ja työnteon mallista kokonaan: Tarkasteli markkinoita sitten miten päin tahansa, ne ovat aina rakentuneet toisen talouden päälle. Talouden, josta puhutaan harvoin. Naisten työ, oli se sitten perinteistä hoivaa tai kotitarvetyötä tai muuta palkkatyösuhteen ulkopuolella tehtävää työtä, on Smithin mallissa ehkä enemmänkin jonkinlainen luonnonvaraksi mielletty vakio tai muuten vain sokea piste, kyseenalaistamaton lähtökohta. Se on suljettu talouden prosessien ja taloudellisen toiminnan ulkopuolelle, ja monen naisvaltaisen alan vitsauksena on yhä tänä päivänä se, että niillä tehdään paljon työtä, jota entisaikoina tehtiin ilman korvausta. Työntekijät ovat Smithillä työmiehiä ja näillä työmiehillä on isäntiä. Missä ovat naiset ja naisten työ?

No, ei ole tarkoitukseni osoittaa Adam Smithiä syyttävällä sormella ja moittia siitä, ettei hän onnistunut irtautumaan aivan kaikista oman aikakautensa ajattelukehikoista ja rakentamaan oppia, joka kattaisi kaikenlaiset työn muodot myös 250 vuotta kirjoitushetkensä jälkeen. Katrine Marçal esittää kuitenkin hienosti vaihe vaiheelta miten niin taloustieteelliseen kuin muuhunkin yhteiskunnalliseen ajatteluun on muun muassa Smithin kirjoitusten myötä pesiytynyt malli laskelmoivasta ja rationaalisesta toimijasta, Marçalin sanojen mukaan talouden miehestä (den ekonomiske mannen). Tämä homo economicus on tietenkin aina mies, mutta sen lisäksi rationaalinen, järjen ohjaama ja miehekkään riippumaton mies, jonka toimintaa motivoi ensisijaisesti, jos ei yksinomaan, itselle koituva hyöty. (Adam Smithinsä tosissaan lukeneet voivat tässä yhteydessä väännellä käsiään ja vaikeroida, miten Smith itse asiassa teksteissään kuvaa myös kohtuullisuuden ja omatunnon kaltaisia käsitteitä, mutta jälkipolvet eivät vain ole olleet niistä yhtä kiinnostuneita.)

Harmillista kyllä, talouden miehen idea ei vastaa todellisuutta – noin puolet ihmiskunnasta on ensinnäkin naisia ja kehityspsykologisissa tutkimuksissakin on havaittu, että noin seitsemänvuotiaana lapset alkavat osoittaa kaikenlaista oikeudenmukaisuuden ja vastavuoroisuuden tajua. Marçal osoittaa mallin puutteita muutamien kiinnostavien esimerkkien avulla ja näyttää miten esimerkiksi taloudelliset "kannustimet" voivat toimia eräällä tavalla itseään vastaan, hankaloittaa tavoitteiden saavuttamista ja siinä sivussa tuhota muita merkityksellisiä, ihmisten toimintaan vaikuttavia tekijöitä. Esimerkki: israelilaisen päiväkodin lapsia haettiin jatkuvasti kotiin myöhässä, sillä vanhemmilla oli paljon töitä. Kun otettiin käyttöön eräänlainen "sakko" kun lapsi oli haettu päiväkodista myöhässä, myöhästymiset alkoivat odotusten vastaisesti lisääntyä! Maksun myötä ylitöitä paiskivat vanhemmat eivät enää ajatelleet, että myöhästymisen seurauksena hoitajat joutuvat venymään ja myöhästelijät kuormittavat näitä, vaan rangaistusmaksun ajattelu vapautti heidät lastenhoitajia kohtaan tunnetusta huomaavaisuudesta ja antoi eräällä tavalla luvan myöhästellä. Tämän ja monen muun esimerkin nojalla Marçal havainnollistaa miten taloudelliset periaatteet eivät selitä suurinta osaa siitä, mikä on ihmiselle ja ihmisen toiminnalle merkityksellistä. Ja tässä piileekin koko kirjan avain: Se, millaisena päätämme nähdä ihmisen ja hänen toimintansa talouden kannalta, kertoo paljon siitä, miten näemme itsemme.

Marçal etenee kirjassa tarkastelemaan klassisen smithiläisen liberaalin taloustieteen perillistä, uusliberalismia. Tiesitkö, että esimerkiksi inhimillisen pääoman käsitekin on peräisin jo Kansojen varallisuudesta? Sen toisessa kirjassa tarkastellaan kansantalouden erilaisten varantojen jakautumista, ja Smith erottaa omaksi varannokseen kaikkien yhteiskunnan asukkaiden tai jäsenten hankkimat hyödylliset taidot, siis inhimillisen pääoman. Uusliberalismissa myös inhimillisestä pääomasta on tullut kilpailun väline ja kaikkialle tunkeutuva ajatus yksilöiden kilpailusta on itse asiassa muuttanut perustavanlaatuisella tavalla koko käsityksen siitä, mitä ihmisenä oleminen on. Onko hän kansalainen vai kuluttaja? Oman elämänsä yrittäjä ja markkina-asemaansa sijoittava kilpaileva yksilö? Uusliberalismista on tullut taloustieteellisen opin lisäksi tai sijasta maailmankatsomus, mitä Marçal purkaa ja havainnoi todella kiinnostavalla tavalla.

Kirja päättyy havaintoon, jossa kaikenkattavan uusliberalistisen (talous)ajattelun ympäröimänä me itse asiassa ohjaamme maailmaa pisteestä, jossa emme tiedä, keitä olemme. Ihan hedelmällinen lähtökohta kaikenlaisille omille talous- ja moraalipohdinnoille.

Elina Halttunen-Riikosen sujuvasti suomentama Kuka valmisti Adam Smithin päivällisen? pääsee Helmet-haasteen kohtaan 24: kirjan nimessä on huutomerkki tai kysymysmerkki.