Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

Lukupiirissä luettiin Jyrki Erran pari vuotta sitten ilmestynyt jännäri Lyijyvalkoinen. Oikeastaan kirja esiteltiin lukupiiriehdokkaana alunperin taidejännärinä, sillä koko tarina kietoutuu erään kadonneeksi luullun Caravaggion mestariteoksen vaiheisiin, taidemarkkinoihin ja salakähmäisiin valtakamppailuihin. Jännitystä kirjasta tietenkin siis löytyi, mutta jopa kaltaiseni säikky lukija selviytyi juonen jännityselementeistä kunnialla! Parasta kuitenkin olivat huolellisesti kirjoitetut rakennetun ympäristön ja taideteosten kuvailut.

Tarina käynnistyy hetkestä, jona Axel Walls, suomalainen taidemaalari ja Caravaggio-spesialisti, on käynnillä taidehistorian emeritaprofessorin luona. Professori pyytää Wallsilta näkemystä aidoksi Caravaggioksi epäilemästään maalauksesta; mikäli teos on aito, se on merkittävä lisäys Caravaggion teosten listaan ja sen arvo on noin 150 miljoonaa euroa. Tällaista lausuntoa ei tietenkään voi tuosta noin vain laukoa, joten tapaamisen päätteeksi Axel lähtee työmatkalta palaavaa vaimoaan vastaan Helsinki-Vantaan lentokentälle. Työkaverit tietävät kertoa, että vaimo on mitään ilmoittamatta päättänytkin jäädä Roomaan vielä hetkeksi (epätavallista) ja seuraavana aamuna tapahtumat vasta pelottavan käänteen saavatkin, kun professori löytyy kotoaan murhattuna. Eilisiltainen taulu on tiessään.

Axel lähtee Roomaan selvittämään vaimon olinpaikkaa ja asettuu Suomen Rooman-instituuttiin Villa Lanteen, jossa myös emeritaprofessori on työskennellyt useita kertoja. 

– Riitta kertoi kaiken muun ohessa tutkineensa tätä mainittua maalausta myös varsin erikoisella tavalla.

– Niinkö?

– Niin. Hänellä oli olemassa jokin vertailukappale. Prikulleen samalla tekniikalla maalattu jäljennös. Jostain värin vanhenemisesta siinä oli kyse. Mutta pelkkä jäljennös, se taitaa olla eri juttu, eikä varmaankaan liity mitenkään tähän toiseen työhön.

Lukija jo aavistaakin, että asiat kyllä liittyvät toisiinsa ja miljoonien arvoinen taulu kyllä herättää kaikenlaista kiinnostusta. Käy ilmi, että professorin esittelemä maalaus on löytynyt Villa Lanten kellareista, ja Lanten suvun edustajiahan on ollut merkittävissä katolisen kirkon viroissa juuri niihin aikoihin kun Caravaggio maalasi mestariteoksiaan ja riitautui freskoja tilanneen kirkon kanssa. Axel joutuu siis selvittämään outoa vyyhtiä, jossa toisaalta tarkastellaan hyvin tarkkaan sitä, miten Caravaggio on saanut aikaan maalaustensa kuuluisan valohämyn (biacca eli otsikon lyijyvalkoinen on tässä avainasemassa!) ja toisaalta selvitellään italialaisten mahtisukujen kamppailua vallasta, vaurauksista ja arvovallasta. Sekä tietenkin kamppailua tästä ainutkertaisesta Caravaggiosta. Axel Walls sotkeutuu yhä syvemmälle valtataistojen keskelle, ja hänen tilanteensa alkaa muistuttaa Caravaggion omaa ahdinkoa neljäsataa vuotta aiemmin.

Kuten sanottua, mitään tikittävää jännitystä tai täpäriä takaa-ajotilanteita kirjasta ei kannata odottaa. Sen sijaan se on parhaimmillaan kuvatessaan taideteoksia ja rakennuksia, ja Erra liikuttaa hahmojaan tarinan kulissina toimivassa Roomassa – sen palatseissa, kirkoissa ja kaduilla – mukavan sujuvasti. En ole koskaan käynyt Roomassa, mutta tämän kirjan myötä heräsi halu joskus nähdä omin silmin kaikki renessanssipalatsit, puutarhat ja taideaarteet.

Hänen puheensa alkoi kajahdella kaikuna, sillä huone, johon hän oli avannut oven, oli kahden kerroksen korkuinen. Ikkunoitakin oli kahdessa rivissä. Rubio napsautti juhlallista sähkökatkaisijaa, joka oli selvästi uuden maailman keksintöjä 1900-luvun alkupuolelta, ja kohautti vain olkiaan ponnettoman napsahduksen jälkeen, kun mitään ei tapahtunut. Sen jälkeen hän asteli huoneeseen, nousi seunustan vieressä olevalle marmorikorokkeelle ja avasi korkeat puiset luukut, ensin yhdestä ikkunaparista, sitten toisesta. Avautuva näky, koko tila, oli koristeluiltaan niin yltäkylläinen, että olin kaatua selälleni. – –

Olin nyrjäyttää niskani katsellessani korkean huoneen seiniä. Ne oli koristeltu tuhlailevan runsain freskoin lattiasta aina voimakkaasti kasetoituun kattoon saakka ja vieläpä taitavasti niin että kolmiulotteinen vaikutelma petti silmän täysin. Seiniin oli tehty muutama pieni nissi; niissä oli rintakuvaveistoksia suvun jäsenistä. Päädyn kahdessa rivissä olevista neljästä ikkunasta lankesi huoneeseen kirkas valo, mutta se ei pystynyt valaisemaan koko valtavaa tilaa.

Lyijyvalkoinen on eräällä tavalla kaunokirjallista lisättyä todellisuutta, niin moni hahmo tai juonenkäänne sen sivuilla perustuu todellisuuteen. Villa Lante on tosiaan ollut roomalaisen ylimyssuvun hallussa. Aidoksi Caravaggioksi todettu teos (Judit leikkaa Holofeerneen pään irti) on tosiaan löytynyt vuonna 2016 siitä paikasta, johon se kirjassa päätyy. Eräs suomalainen kuvataiteilija on tosiaan perehtynyt Caravaggion tekniikoihin ja maalannut toisinnoksen Berliinin pommituksissa tuhoutuneesta työstä. Palermon kirkosta on tosiaan varastettu Kuninkaan syntymä -alttaritaulu vuonna 1969. Nämä ja monet muut asiat sekoittuvat kirjassa kiehtovaksi näytelmäksi.

Kirjan tiedot:

Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen. Otava 2020. 488 sivua.

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista – esseitä poikkeuskirjallisuudesta

Ville-Juhani Sutinen voitti vuoden 2022 Tieto-Finlandia-palkinnon hienolla esseeteoksellaan Vaivan arvoista – esseitä poikkeuskirjallisuudesta. Kiinnostuin kirjasta oitis ehdokkaiden julkaisupäivänä, sillä takakansitekstikin alkaa heti houkuttelevalla kysymyksellä: Miksi me luemme pitkiä ja vaikeita kirjoja? Antavatko ne jotain, mitä lyhyemmät ja helpommat kirjat eivät voi tarjota? Todella virkistävä tulokulma: useimminhan on saanut viime vuosina lukea voivottelua siitä, miten lukemisharrastus vähenee vähenemistään, lukutaito heikkenee ja äänikirjasovelluksissa porskuttavat vain juonivetoiset jännäri- tai viihdetarinat. Tämän keskellä halusin tietenkin lukea mitä kirjailija, runoilija, suomentaja ja tietokirjailija tahtoo kertoa aivan erityisen vaikeista kirjoista, jo pelkän sivumääränsä johdosta pelonsekaista kunnioitusta herättävistä kirjoista.

Sutinen kutsuu teoksessa käsittelemiään kirjoja poikkeuskirjallisuudeksi, ja sitähän ne ovatkin: poikkeuksellisia niin mitan, sisällön kuin toiset myös muotonsakin puolesta. Miltä esimerkiksi kuulostaa Arno Schmidtin romaanin Bottom's Dreamin muoto, jossa teksti on jaettu palstoihin niin, että juoni etenee yhdellä palstalla ja muilla palstoilla lukee erinäisiä kommentteja tai sanaleikkejä? Tai Alan Mooren 1200-sivuinen romaani Jerusalem, jossa aika on yksi suuri paikka, jossa on meneillään erilaisia käymistiloja?

Tiiliskiviä ja kokeellista kerrontaa ympäröi usein tosiaan jonkinlaisen myyttinen nerouden aura, ja Sutinenkin kommentoi tätä moneen otteeseen. Hän kuvailee esimerkiksi lämpimän itseironisesti "nuorta runoilijaa", joka yrittää kaikin keinoin tavoitella lukemistaan kulttikirjoista jotakin epämääräistä, salattua taiteellista neroutta. Sitten jostakin "vaikeasta" teoksesta innostuttuaan "nuori runoilija" on valmis julistamaan sen suuren neron kädenjäljeksi, jonka rinnalla kaikki muu kalpenee, ja vain tollot eivät ymmärrä tätä suurtaidetta. Sutinen näyttää miten tällainen on oikeastaan kirjojen fetisointia, ja kirjoja ympäröivän maailman omaksuma puhetapa vain pönkittää näiden kirjojen kulttimainetta. (Ja siinä sivussa saattaa karkottaa lukijan jos toisenkin.) Toisenlainenkin lähestymistapa on kuitenkin mahdollinen:

Toivon, että olen viimein riittävän kypsä lukijana ja tosiaankin ihmisenä käsittelemään näitä kirjoja käyttämättä niitä itseni mainostamiseen. Pidän edelleen pitkistä ja mutkikkaista romaaneista, mutta en siksi, että haluaisin esiintyä niiden connoisseurina, vaan koska ne tarjoavat jotain muuta kuin lyhyet ja helpot kirjat.

Se, mitä poikkeuskirjallisuus sitten tarjoaa, ei olekaan helposti tiivistettävissä. Sutinen lähtee lähestymään arvoitusta kolmentoista esseen kautta. Enin osa esseistä keskittyy luotaamaan kukin yhtä teosta, ja esiin nousee tietysti aivan erilaisia asioita. Arno Schmidtin teosta käsittelevässä esseessä tutkitaan esimerkiksi "sanankääntötemppuja" ja muodollisesti ja kielellisesti epärationaalista maailmaa. Henry Jamesin yhteensä 1600-sivuista romaanitrilogiaa esitellessä taas kuvataan, miten kertoja itsekin kyseenalaistaa omia kuvauksiaan, jolloin koko teksti muuttuu epäluotettavaksi prosessiksi ja James tulee samalla kehittäneeksi joitakin modernin romaanikerronnan keinoja. Vasily Grossmanin sotaromaania Stalingrad kuvatessaan Sutinen kuvaa pitkällisesti myös neuvostosensuurin toimintaa ja siinä sivussa kirjallisuuden valtavaa ilmaisupotentiaalia, jonka piti Neuvostoliitossa toteutua tiukasti aatteellisesti korrektissa kehyksessä. Samalla hän sivuaa myös sitä, miten kirjojen oletetun myyntipotentiaalin optimointi saattaa vaikuttaa kirjallisuuteen tämän päivän Suomessa.

Esseet olivat nautinnollista luettavaa monestakin syystä. Ensinnäkin niistä sai ihan rautaisannoksen kirjallisuushistoriaa ja teokset hyvin tuntevan Sutisen kiireettömän tuntuisia selvityksiä niiden sisällöstä ja merkityksestä. Toiseksi, no, miten tämän nyt sanoisi kuulostamatta kornilta... ne kuvasivat hyvin kiehtovasti kirjallisuuden suhteita kirjallisuuden ulkoiseen maailmaan, tiettyihin historiallisiin aikakausiin, yhteiskuntiin ja kulttuureihin. En yhtään väheksy helppoa, juonivetoista viihdekirjallisuuttakaan, mutta Vaivan arvoista muistutti siitä, miten vaikealukuiset ja työläät kirjat myös antavat usein paljon enemmän. Vaivannäkö palkitaan.

Kirjan tiedot:

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista. Esseitä poikkeuskirjallisuudesta. Avain 2022. 319 sivua.

Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin

Bror kuoli ja jätti minut yksin.

Vuodenvaihteen lumimyräkät tarjosivat hyvän lukusään tämän janakippo-trilogian päätösosalle Sitten menin kotiin. Tai no, koko trilogia kattaa ajallisesti noin kahden vuoden ajan, eli aivan koko ajan kirjassakaan ei ole talvi. Jouluja kuitenkin vietetään ja pohjoinen roudan maa tuntuu kesälläkin karulta ja kylmältä.

Trilogian ensimmäisen kirjan aluksi janakippo palasi Tukholmasta kotiseuduilleen pohjoiseen pelastaakseen juopottelevan kaksoisveljensä brorin. Smålangerista hän löysi paitsi veljen, myös oman menneisyytensä ja sen maiseman, niin henkisen kuin konkreettisenkin, jossa ja josta hän on itse kasvanut. Tässä trilogian kolmannessa osassa lukija saa vielä uusia, järkyttäviä paloja Janan menneisyyden palapeliin ja pääsee seuraamaan häntä Tukholman taidegallerioista erään bohusläniläisen saaren kautta takaisin Norlantiin.

Elämä on muokannut tai oikeammin moukaroinut Janasta sitkeän olennon. Sisimmältään hän on kuitenkin pieni läheisyyttä kaipaava, osattomaksi jäänyt ihminen, joka etsii ja löytää monta syliä, mutta useimmissa syleissä ei vain ole hänelle tarjolla mitään. Ja silloin kun olisi, esimerkiksi johnin tai jussin sylissä, sitä on hyvin vaikea ottaa vastaan. Irtikään ei oikein voi päästää, eikä jana tahdo luovuttaa johnia toisillekaan. Kun bror kuolee, jana on jäädä todella yksin. Hän on aivan vastikään saanut oman lähestulkoon lapsena synnyttämänsä tyttären takaisin elämäänsä, mutta ei osaa kovin helposti luoda suhdetta tähänkään. Mitenkä osaisikaan.

Tässä trilogian päätösosassa lukija pääsee viimein tutustumaan myös janaan taiteilijana. Hänen saviukkojensa juoppoarmeija on nimittäin kutsuttu tukholmalaiseen galleriaan näytille, ja jana kutsutaan ukkojen mukana käymään avajaisissa ja kertomassa itsestään ja taiteestaan. Avajaisissa hän tapaa veljeään broria monin tavoin muistuttavan nuoren naisen nikkin, ja kaksikko vetää toisiaan puoleensa. Heillä on paljon yhteistä, ja yksi asioista on hirmuvaltiaan elkein kotia terrorisoinut isä. Jana hakeutuu nikkin isän kivenveisto-oppiin bohusläniin, kahdestakin syystä: veistosten kaunis keveys ja ilmaisuvoima kiehtovat häntä, ja samalla hän pääsee katsomaan uudelleen läheltä tällaista väkivaltaista ja omien riivaajiensa kanssa painiskelevaa, hankalaa ja arvaamatonta miestä.

Paluu pohjoiseen kuitenkin koittaa, sillä john on sairas ja kotihoidon esimies märitljunqvist tahtoo janan koko ajan kivenveistäjän saarelta työvuoroihin. Ja pohjoisestahan jana on kotoisin. Smirnoff on koko trilogiassa kuvannut taustalla myös sitä, miten ihminen asuu lapsuutensa museossa. Jana asuu niin myös varsin konkreettisesti, kotitalossa ja lapsuutensa tavaroiden ympäröimänä. Lapsuus kaikkine hirveine kokemuksineen ja myöhemmät elämänvaiheet ovat jättäneet häneen jälkensä, ja toisinaan hänen sisällään herää menneisyyden kaikuja: sisuksissa elävä, lapamadoksi kutsuttu kaikennielevä olento, ja myös pieni ruma ääni. Muitakin ääniä siellä kuuluu, kuten brorin ja isä-taaton äänet, mutta myös vieressä tassuttelevan metsästyskoiran ääni.

Huhhuh. Trilogian aihetunnisteiksi on kirjastoissa lueteltu ainakin perhesuhteet, syrjäseudut, kuolema, suru, kaksoset, taiteilija, Norlanti ja väkivalta. Niistä se kyllä kertookin, mutta se on myös pakahduttavalla tavalla täynnä surua ja intohimoa ja ihmismielen syvyyksiä.

Me olimme yhä ystäviä. Halusin kertoa jussille nikistä. Nikin monalisamaisesta hymynkareesta ja persbrandtmaisen rennosta kävelytyylistä. Halusin kuulla ajatusten tulevan sanoina suustani. Ja pomputella niitä välillämme kuin superpalloa.

Kirjan tiedot:

Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin. Suomentanut Outi Menna. Tammi 2022. 320 sivua.

Virginie Grimaldi: Kirkkaimmat tähdet

Vuonna 2022 luin noin 55 kirjaa (laskin aivan itse äsken) ja valtaosasta sain kirjoitettua muistiinpanotkin tänne blogiin. Hyvä minä! Marras-joulukuussa tuli kuitenkin sellainen kiire elämän ja töiden kanssa, että monta kirjaa on jäänyt bloggaamatta, joukossa tämä "Ranskan feelgood-tähti" Virginie Grimaldin tuorein suomennettu romaani Kirkkaimmat tähdet, joka ilmestyi Susanna Tuomi-Giddingsin suloisena suomennoksena tänä syksynä. Tänä syksynä olen töiden vuoksi ollut kiinnostunut nk. viihdekirjallisuudesta ja erityisesti feelgood-kirjoista – niistä aikuisten sadunomaisista tarinoista, joita lukiessa saa luvan kanssa unohtaa napinat todennäköisyyksistä ja uskottavuuksista ja heittäytyä tarinan vietäväksi.

 Kirkkaimmat tähdet kertoo äidin ja tämän kahden tyttären muodostamasta perheestä. Arjen haasteita piisaa, sillä yksinhuoltajaäiti joutuu kitkuttelemaan huonopalkkaisessa ja epävarmassa työpaikassa tarjoilijana, ja molemmat lapsista saavat osansa kouluelämän ja aikuiseksi kasvamisen kipukohdista. Lukija pääsee tutustumaan jokaisen kolmen päähenkilön näkökulmaan, sillä vaikka kertojan roolissa onkin useimmiten äiti Anna, pieni Lily kirjaa omia kokemuksiaan päiväkirjaan ja teini-ikäinen Chloé perustaa matkablogin.

Niin, matkablogin: kolmikko nimittäin lähtee äidin epätoivon sävyttämän päähänpiston johdosta matkailuauton kanssa kaikkien aikojen matkalle! Ulosotto hengittää niskaan, Lilya kiusataan koulussa ja Chloé etsii rakkautta ja välittämistä aivan vääriltä ihmisiltä. Kolmikko lähtee siis pakoon kaikkea, joka uhkaa nitistää elämästä ilon ja toivon paremmasta ja uhkaa tehdä parantumattomia haavoja kaikkien sieluihin.

Reissu vie kolmikon kohti pohjoista ja myös Suomeen! Matkalla kohdataan muita ranskalaisia matkaajia ja myös sellaisia menneisyyden haamuja, jotka nytkäyttävät ajatuksia ja perspektiivejä hieman uusiin asentoihin. Ennalta-arvattavasti teemaksi nousee se, miten kolmikko löytää toisensa uudella tavalla ja selättää toivottomilta tuntuvia tilanteita.

Kirjan tiedot:

Virginie Grimaldi: Kirkkaimmat tähdet. Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. Otava 2022. 331 sivua.

Ekstana tähän postaukseen vielä toinen ranskalainen viihdekirja, jonka luin jo jokunen viikko sitten erästä lukupiiriä varten! Yleensä lukupiiriin on valittu jonkun osallistujan ehdottama kirja, mutta tällä kertaa otettiin anonyymiksi jääneen facebook-tutuntutun ehdotus eli myös ranskalaisen Romain Puértolasin farssiromaani Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin. Se on ilmestynyt Ranskassa vuonna 2013 ja Taina Helkamon suomennoksena heti 2014. Juoni tiivistettynä: "fakiiri"Ajatušatru lentää Pariisiin tarkoituksenaan ostaa Ikeasta edullinen piikkimatto. Hän päätyy viettämään yön suljetussa Ikeassa, piiloutuu erääseen kaappiin ja joutuu sen mukana lentorahtina Lontooseen. Siitä seikkailut vasta alkavat, ja "fakiiri" joutuu toinen toistaan kiperämpään tilanteeseen eri puolilla Eurooppaa. Hän on huijari, veijari ja yhtäkkiä myös paperiton siirtolainen, joka joutuu kohtaamaan eurooppalaisen eriarvoisuuden. Kovin syvälliseksi kohtaaminen ei kehity, mutta toisaalta lukijatkin ovat vuonna 2022 erilaisia kuin ennen vuotta 2015, jolloin siirtolaisten karu kohtelu nousi jatkuvasti lehtiotsikoihin.

Juonellisesti ja rakenteellisesti Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin on moitteeton farssi, jossa kommellukset seuraavat toisiaan ja taikuri yllättää itsensäkin tempuillaan, mutta muuten lukukokemus jäi laimeaksi ja farssin sisältö löytymättä ainakin minulta. "Hassuilla ja oudoilla" ulkomaalaisnimillä pelleily tuntui lähinnä vaivaannuttavalta ja fakiirin suuri puhallus jotenkin ponnettomalta.

Kirjan tiedot:

Romain Puértolas: Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin. Suomentanut Taina Helkamo. Otava 2014. 221 sivua. 

Fernando Pessoa: Levottomuuden kirja

Raportti kuukauden takaa: "unohdetut klassikot" -lukupiirissä luettiin jo marraskuun loppupuolella Fernando Pessoan pääteos Levottomuuden kirja. Tai, no, lukupiirin nimeksi on jäänyt vain "klassikkolukupiiri", mutta syyskaudella luettiin juuri niitä hieman syrjään jääneitä, mutta jollakin klassikkomaisella tavalla ajan jalostamia merkkiteoksia. Lukemisto valittiin kahden vetäjän tbr-listalta, ja yhteiseksi nimittäjäksi löytyi ytimekkäästi "elämä". Marraskuun Levottomuuden kirja oli/on fragmentaarinen kokoelma Pessoan alter egon Bernardo Soaresin pohdiskeluja hänen omasta elämästään ja elämän merkityksestä ja tarkoituksesta ylipäänsä.

 

Tässäpä olikin kirja, joka on yhtä arvoituksellinen ja sekava kuin elämä itse. Pessoa (1888–1935) on kirjoittanut tekstit vuosina 1913–1934, mutta ne on koottu yhteen ja julkaistu vasta vuonna 1982. Sanna Pernun suomennos on vuodelta 1999. Alkusanoissa Pernu kertoo, että Pessoa ei ole kirjoittanut puhtaaksi korjauksia, reunahuomautuksia ja yliviivauksia viliseviä käsikirjoituksiaan, joten jälkipolville jäänyt teksti on tuskastuttavan tai kiinnostavan tulkinnanvaraista! Tyyli on, kuten mainittua, fragmentaarinen ja jotenkin päiväkirjamainen, ja tuntuu eniten keinolta kuvailla ja järjestää kertojan sisäistä maailmaa ja kokemusta maailmassa olemisesta. Tekstit käsittelevät ensisijaisesti kertojaa, Soaresia, itseään, ja palaavat kerta kerran jälkeen samoihin teemoihin: Kuka minä olen? Mitä on olla joku? Miksi olen tietoinen omasta olemassaolostani? Mitä on tietoisuus? Koko kirjaa värittää tämä Soaresin/Pessoan ontologinen kriisi, joka pakottaa miettimään sitä, minkälainen olio ihminen on ja mitkä ovat ne olemiset ehdot ja rakenteet, joiden puitteissa ihminen eksistoi täällä maan päällä. Sävy on usein varsin raskasmielinen, sillä maailmassa olemisen peruskokemus on kertojalle ahdistus:

Minua painaa, painaa tuomion tavoin tämä äkillinen tietoisuus todellisesta minästäni, minästä joka on kulkenut kuin unissakävelijä tunteittensa ja näkemiensä asioiden välimaastossa.

En tiedä millä sanoilla voisi kuvailla sitä mitä ihminen tuntee silloin, kun hän tuntee että on todella olemassa ja että sielu on jotain todellista.

Osa kokoelman teksteistä on päivätty ja osa ei, mutta oikea kontakti aikaan, muihin ihmisiin tai muuhun maailmaan jää saavuttamatta. Kiiltomadon arviossakin Tero Valkonen toteaa, että kerronnassa on solipsisistisia piirteitä, ja arvioon on helppo yhtyä: Soaresin ajatukset kajahtelevat yksinään, ilman toisten ajattelevien olentojen kaikupohjaa, mutta hän tuntuu kuitenkin anovan jonkinlaista myötätuntoa ja ymmärrystä, etsivän jotakin tehtävää täytettäväksi, jonkinlaista merkitystä. Miesparka. Hän kuvaa kuitenkin hienosti uneksunnan ja todellisuuden välistä sumeaa rajaa, sekä muistojen ja kokemusten liukkaita, pakenevia pintoja.

Tekstinäyte kirjan loppupuolelta:

Ah, ja taas, aivan kuin joku protestoisi sitä ettei ole saanut tarpeekseen, kuulen yhtäkkiä kuinka pauhaava sade kastelee kirkastuvan maailmankaikkeuden. Vapisen luita ja ytimiä myöten, aivan kuin olisin peloissani. Käperryn kokoon mitään sanomattomana, inhimillisenä minänäni, yksin siinä vähäisessä pimeydessä joka minulla vielä on, ja itken, niin, itken, itken yksinäisyyttä ja elämää, ja murheeni lojuu hyödyttömänä ja hylättynä kuin rattaat ilman pyöriä todellisuuden tienpenkalla lantakasojen keskellä.

Kirjan tiedot:

Fernando Pessoa: Levottomuuden kirja. Suomentanut Sanna Pernu. Viisas elämä 2016. 496 sivua.

Mohsin Hamid: Viimeinen valkoinen mies

 Eräänä aamuna Anders, valkoinen mies, sai herättyään huomata muuttuneensa syvän ja kiistämättömän ruskeaksi.

Näin alkaa (incipit) Mohsin Hamidin erikoinen pienoisromaani Viimeinen valkoinen mies. Kafkamainen alku tutustuttaa lukijan päähenkilö Andersiin, joka totta tosiaan kokee muodonmuutoksen ja herää selittämättömällä tavalla ruskeaihoisena. Käy ilmi, että Anders ei ole ainoa, vaan samanlaisia tapauksia tunnetaan muitakin. Ensimmäisten joukossa muuttuva Anders joutuu aluksi tapahtuneesta shokkiin kuten moni muukin muuttunut, suorastaan kauhun ja inhon valtaan, eikä uskalla poistua kotoaan töihin tai kauppaan. Uusia tapauksia todetaan kiihtyvään tahtiin, seuraa mellakoita ja muuta yhteiskunnallista levottomuutta ja lopulta muodonmuutos tapahtuu käytännössä jokaiselle. Eräänä päivänä kuolee sitten otsikon mainitsema viimeinen valkoinen mies. 

Kirjan lopulla on hymähdyttävä kohta, jossa vanha, valkoiseksi syntynyt ja erilaisiin salaliittoteorioihin kallellaan ollut mummeli yrittää kuvailla ruskealle lapsenlapselleen valkoisuutta ja sitä, millainen oli maailma kun siellä vielä asui ihonväriltään eri värisiä ihmisiä. Valkoisuus on ollut mummolle merkittävä identiteettitekijä, mutta hän ei pääse selityksissään oikein ihon pintaa syvemmälle, ja lopulta lapsenlapsi tarttuu mummon käsiin ja pyytää häntä kauniisti lopettamaan. Miten pakeneva asia ihonväri onkaan, kun sen kaikkia merkityksiä yrittää ryhtyä kuvailemaan!

Lukupiirikirjat ravintola Koulun pöydällä

 

Kirjan asetelma on monin tavoin kiinnostava. Se sai minut aluksi odottamaan jonkinlaista suurromaania tai selvästi kantaaottavaa kirjaa rakenteellisesta rasismista. Odotus oli väärä, sillä Hamidin kerronta on oikeastaan aika niukkaa eikä se pyri rakentamaan mitään kattavaa ja perinpohjaista kuvausta tapahtumista eikä miljööstä. Perimmäinen tarkoitus lienee herättää lukija ajattelemaan, ja kirja käsittelee ilmeisen rasismiteemansa lisäksi mielestäni ainakin menetyksen tunteita ja sitä, miten ihmiset reagoivat hallitsemattomiin ja valtaviin yhteiskunnallisiin muutoksiin.

Ezra Kleinin haastattelussa Mohsin Hamid kertoo kirjan idean syntyneen jo kaksikymmentä vuotta sitten, syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskujen jälkeen. Ennen iskuja rasismi tai syrjintä eivät olleet juurikaan vaikuttaneet Hamidin elämään, sillä hän oli hyväpalkkaisissa töissä ja elänyt huippuyliopistojen hyväosaisessa kuplassa. Terrori-iskujen jälkeen tapahtui kuitenkin muutos, ja hänestä tuli pakistanilaisen näköisenä suunnilleen yhdessä yössä jotain aivan muuta kuin sitä ennen. Muutos on varmasti ollut ravisteleva ja joillakin tapaa absurdi, sillä eihän hän itse ihmisenä ollut muuttunut lainkaan. Mutta yksikään ihminen ei ole saari, vaan elää vuorovaikutuksessa toisten kanssa, ja romaanin Anderskin joutuu pohtimaan hänelle tapahtuneen muutoksen syvyyttä. Muutos ei nimittäin rajoitu vain ihonväriin, vaan myös Andersin kasvonpiirteet ja koko olemus vaikuttavat muuttuneen. Lisäksi häntä kohdellaan eri tavalla kuin aiemmin – johtuuko se muista ihmisistä vai onko hän itse huomannut toisten muuttuneet asenteet ja muuttunut niiden myötä? Miten eri tavoin ihmiset toisiaan kohtelevatkaan ulkomuodon ja siihen kytkettyjen oletusten perusteella?

Kirjan tiedot:

Mohsin Hamid: Viimeinen valkoinen mies (suomentanut Jaakko Kankaanpää). Otava 2022. 127 sivua.

Julien Sandrel: Unelmien lista

Hömppäviihdekirjat ovat salainen paheeni, tai ainakin yksi salaisista paheistani. Esimerkkejä: Gil McNeilin The Beach Street Knitting Society and Yarn Club tai Mary Ann Shafferin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (suom. Jaana Kapari-Jatta). Klassista hyvän mielen hömppää siis! Nyt oli lukuvuorossa ranskalaisen Julien Sandrelin samaan feelgood -kategoriaan osuva romaani Unelmien lista.

Päähenkilö Thelma on menestynyt, markkinointialalla toimiva pariisilainen yksinhuoltaja. Työ tuntuu olevan pitkälti hänen elämänsä tärkein sisältö, vaikka todella sikamainen pomo on selvästi tehnyt siitä painajaismaista jo pitkän ajan. Thelmalla on puhelimessa nauhoitettuna pitkä lista pomon seksuaalista häirintää sisältävää puhetta. Painajaismainen pomo jää kuitenkin huolena kakkoseksi, kun Thelman 12-vuotias poika Louis jää skeittilaudallaan rekan alle ja vaipuu koomaan.

Lääkärit eivät anna kovin toiveikkaita ennusteita heräämiselle ja toipumiselle, joten kun äiti löytää Louis'n huoneesta käsinkirjoitetun "unelmien listan", hän päättää lähteä toteuttamaan Louis'n toiveita. (Hauska parivaljakko siis, Thelma ja Louis.) Onko mahdollista, että Louis kuulee ja ymmärtää puhetta koomasta huolimatta? Voiko voimakas elämänhalu herättää hänet koomasta, jos hän kuulee, miten unelmat toteutuvat?

Thelma käräyttää sikamaisen pomonsa ja saa firmalta valtavat korvaukset, joiden turvin hän pääsee esimerkiksi matkustamaan Louis'n listalla komeilevaan Japaniin ja toteuttamaan muita haaveita. Samalla hän saa käännettyä esiin muutaman liian nopeasti ohitetun sivun omasta nuoruudestaan. Unelmien lista oli oikein kelvollista feelgoodia: kevyt ja juonivetoinen tarina, jota ei ole kirjoitettu uskottavuus edellä, vaan jonkinlaiseksi aikuisten saduksi ihmissuhteista. Olennaisimman siitä voi tiivistää Thelman kysymykseen:

Miksi me vasta suuren tragedian myötä havahdumme tajuamaan, miten tärkeitä olemme toisillemme?

Kirjan tiedot:

Julien Sandrel: Unelmien lista (suomennos Lotta Toivanen). Tammi 2021. 213 sivua.