Bryan Washington: Mitä meistä jää

Nyt Mike sanoo, että haluaa löytää isänsä. Äijä on sairastunut. Mike haluaa nähdä isän ennen tämän kuolemaa. Istun sohvalla lataamassa puhelinta ja kuuntelen puolella korvalla.

Et ole nähnyt äitiäsi moneen vuoteen, sanon. Hän tulee tänne sun takia. Me ei olla ikinä edes tavattu.

Sanon: Ethän edes tykkää isästäsi.

En niin, Mike sanoo. Mutta ostin jo lentolipun.

 

Piti oikeastaan lukemani tässä lokakuun dark academia -hämärissä barokkiklassikko Kaikki elämäni aamut ja katsoa vielä elokuvasovituskin, mutta jätin sen sittenkin odottamaan marraskuuta ja tartuin sen sijaan Bryan Washingtonin uunituoreeseen esikoisromaaniin Mitä meistä jää (suom. Aleksi Milonoff). Kirja on Teksasin Houstonissa asuvan Washingtonin esikoisromaani, ja sen tapahtumat sijoittuvat niinikään Houstoniin ja sen ohella myös Japanin Osakaan. Lukija pääsee seuraamaan Bensonin ja Miken säröilevää parisuhdetta ja ylipäätään vaikeita säröjä ihmisten välillä. Heti kirjan alkuun syntyy eriskummallinen asetelma, kun Mike matkustaa Japaniin tapaamaan syöpään sairastunutta isäänsä viimeistä kertaa, ja samanaikaisesti Miken isästä aikaa sitten eronnut äiti Mitsuko saapuu Japanista Houstoniin Bensonin vaivoiksi. Erikoinen parivaljakko välillä väistelee toisiaan, välillä kokkaa yhdessä ja mukautuu toistensa seuraan niin, että syntyy epätavallinen, mutta omalla tavallaan lämmin yhteys. Miken vierailu pitkittyy ja lopulta hän palaa Houstoniin isän tuhkat mukanaan.

Kirjan tunnelma on huumorista huolimatta kauttaaltaan aika haikea ja lukijana oli välillä raastavaa seurata miesten lipumista koko ajan pois toistensa luota. Paljon kirjasta etenee (repliikkiviivattoman ja lainausmerkittömän) dialogin varassa, ja se dialogi on monasti yhtä päämäärättömän tuntuista tempoilua kuin itse parisuhdekin. Hyvin todentuntuista, siis. Kirja kerrotaan ikäänkuin kolmessa osassa: ensin Benin, sitten Miken ja lopussa taas Benin näkökulmasta, joskin molempien kertomuksissa on erilaisia takaumia ja siirtymiä.

Helmet-haastekohtien rajat joutuvat nyt hieman venymään, mutta Mitä meistä jää menee kohtaan 18. Kirja kertoo sateenkaariperheestä.

Satujen valtakunta

Minulla on kirjahyllyssä monta omasta lapsuudestani selviytynyttä ja säilynyttä kirjaa: jokunen Tammen kultaisen kirjaston kuvakirja, James Clavellin fantasiasatu Pomp-o-Moto, lorukirja ja tämä klassinen Satujen valtakunta, jota on luettu niin ahkerasti että kannet ovat päässeet selkämyksestä repsahtamaan ja koko kansi on nykyään vaarassa irrota. (Muistiinpano itselle: vie se kirjansitomoon korjattavaksi joku kerta). Tällaiseen kokoelmaan onkin mahdotonta kyllästyä, mikä on pienten lasten vanhemmille ihan merkittävä etu. Joskus äitiysvapaalla oli paremmin aikaa lukea lapsille ja lasten kanssa myös ennen nukkumaanmenoa, mutta parin vuoden ajan yhteiset lukuhetket ovat olleet etupäässä iltasatutuokioita. Tällä viikolla ollaan luettu (taas) näitä vanhoja satuja.

Sisältö on otsikon lupauksen mukaisesti hyvin perinteistä. Sadut alkavat sanoilla "olipa kerran" tai jollakin muulla perinteisellä aloituksella: "kauan sitten eli muuan rikas mies" tai "tämä tapahtui kauan, kauan sitten, silloin kun myös havupuiden lehdet vielä muuttuivat syksyisin keltaisiksi ja varisivat maahan". Joukossa on eläinsatuja, Grimmin saduista niin tuttuja (Punahilkka) kuin hieman tuntemattomampiakin (Valkoinen käärme) ja muita kansanperinteenä välittyneitä satuja. Satu onkin itse asiassa aika kiinnostava tarinatyyppi, sillä vanhimmat tunnetut sadut ovat peräisin tuhansien vuosien takaa. Siinä mittakaavassa 900-luvulla muistiin kirjatut Tuhannen ja yhden yön tarinat tai Charles Perrault'n 1600-luvulla laatima Hanhiemo-kokoelma on uudemmasta päästä.

Suosikin nimeäminen näiden joukosta on vaikeaa. Bremenin soittoniekat tai Susi ja seitsemän pientä kiliä olivat minusta lapsena jotenkin hirveän jännittäviä ja Lehmus-Leevi (kuva alla), jossa kammottava noita jahtaa pikku Leeviä, oli tosi puistattava. Ylipäätään näissä saduissa on hieno ja vaikuttava draaman kaari ja kuvitus on samoin ihanan perinteistä ja yksityiskohtaista. Kelpaa lapsille ja aikuisille. Eilen illalla lapsi valitsi luettavaksi sadun Kuinka Tiiteröstä melkein tuli kuningas, saa nähdä mikä on vuorossa tänään!

Kirjan kuvittajaksi mainitaan Marián Čapka, joka on pikaisen internethaun perusteella slovenialainen taidemaalari. Kirjan akvarelleissa onkin viehättävä kaakkois-keskieurooppalainen tunnelma perinnevaatteineen, seka- ja kuusimetsineen ja muine yksityiskohtineen. Sadut on valikoinut Viera Janusová ja kokoelman ovat suomentaneet Leena Niukkanen ja Pentti Halonen. Keräsin nämä tiedot talteen ja nappasin kirjasta pari kuvaa, koska kokoelma pääsee Helmet-haasteen kohtaan 42. Satukirja.

"On sinun tehtäväsi murtaa ikiaikainen kiertokulku."

Poimin luettavien kirjojen pinosta tällä kertaa luettavaksi vuonna 2016 ilmestyneen Deborah Levyn romaanin Hot milk. Kirjaa ei ole suomennettu (vielä), mutta muita teoksia Levyltä kyllä: Uiden kotiin (suom. Laura Vesanto) ja omaelämäkerralliset Mitä en halua tietää ja Elämisen hinta (suom. Pauliina Vanhatalo). Luin Uiden kotiin viisi vuotta sitten, suomennoksen ilmestymisvuonna, ja se on painunut muistiini todella tiheätunnelmaisena ja selittämättömänä mysteerinä. Siinä vietetään ensin pintapuolisesti huolettomia aikoja kesähuvilalla Nizzassa, mutta pinnan alla kuplii jännitteitä, epävarmuuksia ja kaipausta. Samoille aaltopituuksille sijoittuu myös Hot milk, hypnoottinen ja eriskummallinen kirja.

Pääosassa on 25-vuotias Sofia Papastergiadis, antropologian väitöstutkimuksen kesken jättänyt ja Lontoossa baristana työskentelevä nuori nainen. Sofian ja tämän äidin Rosen suhde on vähintäänkin erikoinen ja vinksahtanut; Sofia on päätynyt äitinsä miltei jokapäiväiseksi avustajaksi, koska äidin jalkoja vaivaa liuta kummallisia oireita: on aika ajoin ilmenevää tunnottomuutta ja liikuntakyvyttömyyttä, mutta paikoin äiti pystyy kävelemään ja ajamaan autoa lähestulkoon tavallisesti. Kerran huitaisee jaloiltaan kärpäsenkin, joka sentään vaatii varsin herkkää aistimista. Sofia ja Rose lähtevät kirjassa epätodelliselta tuntuvalle klinikalle Espanjan etelärannikolle Almeríaan hakemaan parannuskeinoa, jonkinlaista viimeistä toivoa selittämättömiin vaivoihin. Valkoista marmoria hohtava klinikka on muusta maailmasta irrallaan kuin Thomas Mannin Taikavuoren alppiparantola. Parantumista ei ole eksentrisen tohtori Gomézin eksentrisestä ja omistautuvasta hoito-ohjelmasta huolimatta näköpiirissä, mutta Sofia löytää seudulta itselleen tekemistä ja uutta seuraa: polttelevien meduusoiden seassa uimista ja saksalaisen Ingridin ja tämän poikaystävän Matthew'n. Sofia rakentaa myös uudelleen 11 vuotta sitten katkennutta yhteyttä isäänsä ja matkustaa tapaamaan isää ja tämän tuoretta vaimoa ja vauvaikäistä pikkusiskoaan Ateenaan.

 Erikoinen, erikoinen kirja. Muuten Hot milk olisi saattanut jäädä muistiini surrealistisena kertomuksena herkästä ja epävarmasta tytöstä ja tämän määräilevästä äidistä, mutta Levy tarjoaa kirjan epigrafissa (epigrafi = lyhyt sitaatti tai motto nimiösivun jälkeen, ennen kirjan vars. alkua) muitakin näkymiä. Epigrafissa lukee: "It's up to you to break the old circuits. –Hélène Cixous, The Laughter of the Medusa." Hmm, on siis syytä suunnata muutama ajatus Cixous'n suuntaan. Ranskalaisen Cixous'n tekstit ovat feminismin klassikoita, ja niissä kuvataan feminiinisyyttä ja naisten kirjoittamisen tapaa ja tarvetta. Minulta löytyy Heta Rundgrenin ja Aura Sevónin suomennos Medusan nauru kirjahyllystä, joten kävin katsomassa sieltä saman kohdan suomeksi: On sinun tehtäväsi murtaa ikiaikainen kiertokulku. Cixous'n tuntijoille kirja saattaisi siis avautua aivan erilaisella tavalla; itse olen muistaakseni aloittanut Medusan naurun lukemisen, todennut sen vaativan keskittynyttä lukemista ja jättänyt sen hyllyyn "odottamaan parempaa hetkeä". Yllättäen sitä hetkeä ei ole vielä tullut! Selasin sen nyt läpi ja löysin monta Hot milkin kanssa keskustelevaa kohtaa.

Heti kirjan nimi on yksi näistä. Hot milk, kuuma maito. Cixous'lla maito, hyvä äidinmaito, valkoinen muste, on vertauskuva naisesta kirjoittajana. Ääni: ehtymätöntä maitoa. Levyn kirjassa maidon teema toistuu monta kertaa. Se esiintyy heti alkukohtauksessa, jossa Sofia kertoo tietokoneensa rikkoutuneesta näytöstä: näytönsäästäjän kuvana hänellä on kuva Linnunradasta, englanniksi Milky Way. Kreikkalaisen mytologian mukaan muodostelma on syntynyt Heran maidosta, ja Sofian näytöllä se on särähtänyt rikki, samoin Sofian oma ääni on kaikkea muuta kuin ehjä ja kuuluva. Baristana työskennellessään Sofia käyttää tuntikausia oppiakseen vaahdottamaan maidon oikein, sellaiseksi millaisena se kuuluu tarjota toisille nautittavaksi. Sofian äiti on opetellut valmistamaan kreikkalaiselle puolisolleen vuohenmaidosta juustoa, sellaista jota tämä on tottunut syömään.

Cixous esittää naisen myös biseksuaalisena olentona, ja kirjassa Sofian ja Ingridin välille muodostuu aivan kuin tätä heijastellen voimakas seksuaalinen jännite. Cixous, aivan kuin Levykin, leikittelee usein sanojen homonymialla ja monimerkityksellisyydellä, ja kuinkas ollakaan: la mère (äiti) ja la mer (meri) ääntyvät tismalleen samalla tavoin. Sofia tuntuukin saavan meressä uidessaan joka kerran meduusan polttamia.

Levy on punonut näitä symboleja (ja monia muita) tiiviisti mukaan Sofian ja Rosen tarinaan, mutta kirja ei silti tiivisty miksikään yksinkertaiseksi allegoriaksi. Sen ihmiset ovat kompleksisia, kielikuvat omaperäisiä ja tunnelma täynnä mystistä ja unenomaista outoa tenhoa.

– Why not steal a fish from the market to make you bolder? It need not be the biggest fish, but it must not be the smallest either. 

– Why do I need to be bolder?

– That is for you to answer.

Titus ja Berenike

Syyspäiväntasaus on takana ja lokakuun aikana aurinko valuu taivaanpallolla entistä etelämmäs. Vaikutukset: valoisa aika lyhenee, illat täyttyvät tunnelmallisesta hämärästä ja minä voin julistaa oman dark academia -teemaisen syksyni alkaneeksi! Se on nyt startattu kaikin puolin teemaan sopivalla lukemistolla eli ranskalaisen näytelmäkirjailija Jean Racinen (1639–1699) tragedialla Bérénice, vuodelta 1670.

Jean Racinella on ranskalaisen kirjallisuuden historiassa ihan oma paikkansa tai jalustansa ranskalaisklassismin, tragedianäytelmien ja aleksandriinisäkeen mestarina, jonka näytelmiä ranskalaiskoululaiset yhä tänä päivänä opiskelevat ja jonka näytelmät ovat ainakin Ranskassa kaikkien aikojen esitetyimpien joukossa. Tutustuin itse aikoinaan Racinen teksteihin yliopistolla Ranskan klassisen kirjallisuuden historian kurssilla ja näytelmät tekivät tosi voimakkaan vaikutuksen. Niissä on vahva intensiteetti, niitä upeita aleksandriinisäkeitä ja kiinnostava yhdistelmä antiikin historiallisia aiheita ja fiktion sallimaa uudelleentulkintaa. Aikakauden klassiset tragediat noudattavat nk. kolmen yhteyden sääntöä (règle des trois unités), jonka mukaan näytelmän tapahtumien on tapahduttava yhdessä paikassa, yhtenä ajanjaksona ilman merkittäviä hyppyjä ajassa ja yhden selkeän, yhtenäisen toiminnan kautta. Kuten runoilija ja akateemikko Nicolas Boileau kirjoittaa: Qu'en un lieu, qu'en un jour, un seul fait accompli / Tienne jusqu'à la fin le théâtre repli. Keskeiseen asemaan nouseekin psykologinen jännite ja ihmisten sisäinen tragedia, kun kamppaillaan eri suuntiin vetävien halujen ja velvollisuuksien keskellä.

Bérénice sai ensiesityksensä 21. marraskuuta 1670 Pariisin l'Hôtel de Bourgogne -teatterissa, saavutti historiankirjojen mukaan valtavan yleisösuosion ja avasi kaikki mahdolliset kyynelhanat. Sen henkilöitä ovat alun luettelon mukaan Rooman keisari Titus, Palestiinan kuningatar Berenike ja Kommagenen kuningas Antiokhos. Kaikkien kolmen palvelijat esiintyvät myös näytelmässä, muita hahmoja ei ole. Kaikki ovat historiallisia henkilöitä, joskin tapahtuma-aikana näytelmässä Palestiinaksi nimetty alue oli Juudean provinssi ja Berenike Juudean kuninkaan Herodes Agrippan tytär (Juudea oli joitakin vuosia ollut itsenäinen kuningaskunta).

1600-luvulle tultaessa Bereniken ja Tituksen tarinasta oli tullut tunnettu draamakirjallisuuden aihe. Ei ihme, sillä aihe on kuolematon: rakastavaiset eivät voi saada toisiaan, sillä tässä tapauksessa Rooman lait ja roomalaiset eivät salli keisarille ulkomaalaista, juutalaista puolisoa ja heidän on erottava. Näytelmän esipuheessa Racine kertoo pyrkivänsä koruttomaan ja koskettavaan tarinaan: je voulais essayer si je pourrais faire une tragédie avec cette simplicité d'action. Juoni onkin hyvin riisuttu ja siinä on oikeastaan vain yksi merkittävä tapahtuma tai käänne: Tituksen on omien halujensa vastaisesti lähetettävä Berenike pois luotaan.

Tapahtumapaikkana on keisarin palatsi Roomassa, viikko Tituksen isän Vespasianuksen kuoleman jälkeen. Berenike on aluksi hyvillä mielin ja odottaa, että rakastettu on saanut surtua isänsä, joka on saateltu asianmukaisin menoin jumalten rinnalle. Tilanne kuitenkin mutkistuu kun Tituksen luotettu, Kommagenen kuningas Antiokhos, saapuu tunnustamaan Berenikelle rakkautensa. Tässä vaiheessa kuitenkin odotetaan vielä Tituksen ja Bereniken häitä, joten Antiokhos joutuu rakkauden liekkien korventamana lähtemään Roomasta (vaikka ei aivan heti lähdekään). Titus ei silti ilmesty odotusten mukaisesti ilmoittamaan Berenikelle tulevista kruunajaisista ja häistä, joten Bereniken levottomuus kasvaa. Neljännessä, myrskyisässä näytöksessä Titus ensin tuskailee, pystyykö kertomaan totuutta ollenkaan (Soutiendrai-je ces yeux dont la douce langueur / Sait si bien découvrir les chemins de mon coeur?) ja lopulta tunnustaa tilanteen Berenikelle.

Valmiiksi latautuneen tilanteen keskelle palaa viimeisessä näytöksessä myös Antiokhos, tunnustamaan Titukselle tavoittelevansa itsekin Bereniken sydäntä. Antiokhos joutuu toistamiseen lähtemään ritarillisuuden perikuvana ja surun murtamana pois, ja koko näytelmä itse asiassa päättyy Antiokhoksen parahdukseen hélas! Moni tragedia päättyy kuolemaan, mutta Bérénice vain traagiseen eroon, kun kukaan ei saa haluamaansa. Tavallaan se on pitkä, rytmillisesti taitavin aleksandriinisäkein kerrottu elegia.

Kiinnostava fakta: suunnilleen viikko Racinen näytelmän ensi-illan jälkeen toisessa pariisilaisteatterissa oli toisen tragedian mestarin Pierre Corneillen näytelmän ensi-ilta. Ja mikä oli tämän näytelmän nimi? Titus ja Berenike. Kyse ei ollut sattumasta, vaan aikalaisyleisö oli kiinnostunut tämäntyyppisestä kilvoittelusta, jossa kaksi teatteria esittää samaan aikaan omia versioitaan samasta aiheesta. Orléansin herttuatar Henrietta oli antanut Bereniken Racinelle näytelmän aiheeksi, ja Corneille oli ryhtynyt valmistelemaan omaa vastinettaan saatuaan vihiä näistä aikeista. Toinen kiinnostava fakta: vaikka näytelmän hahmot on poimittu antiikista, ne tavallaan heijastelevat aikalaistapahtumia ja Ranskan hovin sisällä tapahtunutta draamaa. Nuori kuningas Louis XIV oli ollut vastikään kiihkeästi rakastunut nuoreen Marie Manciniin, mutta kuninkaan äiti Anna Itävaltalainen oli lähetyttänyt tämän pois. Muutenkin tämä sydämen vaatimusten ja velvoitteiden täyttämisen ristiriita on varmasti puhutellut aikalaisia. Puhutteleehan se edelleenkin.

Bérénice oli oikein mukavaa luettavaa ja nappivalinta dark academia -kauden alkuun. Kuohuvia tunteita, galanttia kieltä, antiikin Rooman miljöö ja vanhaa runomittaa. Olen ollut todella mielissäni tämän dark academia -estetiikan suosiosta. Kaikki kirjastossa luuhaaminen, pölyisten klassikoiden lukeminen, teen hörppiminen ja sivistyksen turha painolasti on siinä kääntynyt houkuttelevaksi ja visuaalisestikin vaikuttavaksi. En valita!

Helmet-haasteestakin löytyi Bérénicelle oiva kohta 13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin.

Leena Majander-Reenpää: Kirjatyttö – Kustantajaelämää

Bongasin alkukesästä kustantamon katalogista syksyllä ilmestyvät Leena Majander-Reenpään muistelmat. Tiesin heti silloin, että Kirjatyttö on saatava luettavaksi heti syyskuussa, kahdestakin syystä: ensinnäkin elinikäisenä lukutoukkana ja sittemmin myös suomentajana olin tietenkin uteliaan kiinnostunut lukemaan kirja-alan sisäpiiriläisen näkemyksiä ja kokemuksia pitkän uran varrelta (ura on alkanut jo ennen minun syntymääni) ja toiseksi oli tämä Helmet-haasteen kohta 26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa. Tähän asti olen lukenut aika suoraviivaisesti sitä, mitä milloinkin on huvittanut (ja etsinyt sille sitten jälkikäteen haastekohdan), mutta Kirjatyttö tuli ensimmäisenä lukulistalle suoraan haastelistan ansiosta.

 Muistelmat on kirjoitettu Majander-Reenpään omien sanojen mukaan tippaleipälogiikalla, assosiaatiosta toiseen edeten. Kuvaus on hauska ja tekniikka tosi toimiva: kun kirja ei etene uskollisesti kuukaudesta ja vuodesta aina seuraavaan vaan sitä jäsentävät tietyt eletystä todellisuudesta nousevat teemat, kokonaisuus muodostuu kiinnostavan dynaamiseksi. Tosin on sanottava, ettei Majander-Reenpään elämän ja uran vaiheista olisi suoraviivaisemmallakaan kerronnalla jäänyt dynamiikkaa puuttumaan! Töitä kirjakaupassa, kustantamon markkinointiharjoittelijana, avioliitto taidekriitikko Pekka Tarkan kanssa, kustannusjohtajan työt, lapsia, toinen avioliitto Otavan Antti Reenpään kanssa, sukuoopperan myrskyisiä käänteitä, yhteiskunnallista vaikuttamista, jännitteitä ja kirja-alan ihmisten kanssa toimimista. Kaikki tämä paikoin hyvin yksityiskohtaisesti dokumentoituna ja päämäärätietoisena sekä kunnianhimoisena naisena aikoina, joina nainen minkäänlaisena johtajana ei ollut aivan arkipäivää ja Majander-Reenpääkin on saanut monta kertaa olla kabinetin ainoa nainen. Vaikka itse olen syntynyt jo Koiviston Suomessa, luin silti jotakin erikoista nostalgian lajia tuntien kuvausta tästä kirja-alan nykyistä kullanhohtoisempien vuosien virrasta (pyöritellen päätäni kaikelle siinä ilmenneelle epätasa-arvolle).

Kustannusjohtaja on ollut Majander-Reenpäälle hänen omien sanojensa mukaan maailman paras työ, ja se tuntuukin uniikilta yhdistelmältä numeroiden ja talouden osaamista sekä kirjallisuusvainua. Rahavirrat kulkevat eräällä tavalla sivuoven kautta: kaunokirjallisuus kerää kaiken huomion, mutta sen varjossa on valtavat määrät kirjakerhoja, oppimateriaaleja, taskukirjoja ja nykyisin e- ja etenkin äänikirjoja.

Muistelmat sijoittuvat kirja-alan suomalaiselle kultakaudelle, jona kirjallisuus kukoistaa, myyntiluvut kasvavat ja lukemisharrastuksella ei ole sitä määrää kilpailijoita kuin nykyään. Kutsuvierastilaisuuksia järjestetään, kirjakauppiaita tavataan ja kustannusjohtajalle kehittyy taito tarjoilla liikkuvassa bussissa viiniä kertamukeihin erinäisissä kirja-alan tilaisuuksissa ja retkillä. Oi niitä aikoja! Vaikka omat muistoni ovat enimmäkseen vain tältä vuosituhannelta, itsekin muistelen lämmöllä nykyiseen verrattuna kaksinkertaisia Akateemisia kirjakauppoja ja niiden ihania kirjalaivoja, joissa oli esillä loputon määrä kirjoja kauniisti face out, kannet esillä. Lakipisteestä on sittemmin liu'uttu jonkin verran alemmas. Joitakin lukuja: painetun kirjan myynti on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana suunnilleen puolittunut, ja jonkin kirjassa siteeratun kyselyn mukaan 70 prosenttia ihmisistä tahtoo kirjoittaa itse kirjan ja vain 30 prosenttia lukea. (Tahtoisin tosin tietää, millä kysymyksenasettelulla nämä lukemat on saatu! Sen verran erikoiselta kuulostaa.)

Nautin lukiessani kuvauksia kirjailijoista (miten karjalaiskirjailija Laila Hirvisaari kertoo turkulaisen kustannustoimittajan editoivan karjalaishahmojen puhetta ja repliikkejä aivan vieraiksi, ymmärtämättä karjalaista ihmistä lainkaan), kuvauksia hankalista ihmisistä ja kiperien tilanteiden ratkomisesta ja siitä, että aukeama toisensa jälkeen minun silmieni eteen oli koottu paitsi Majander-Reenpään oman uran ja perhe-elämän vaiheita, myös siinä sivussa kotimaisen kirjallisuuskentän historiaa. Ja niin, Laila Hietamiehestä/Hirvisaaresta: Kirjatyttö herätti minussa valtavan halun tutustua vähintään yhteen hänen sarjoistaan. En ymmärrä, miten en ole itse karjalaisjuurisena tarttunut esimerkiksi Kannas-sarjaan aiemmin, mutta Majander-Reenpään kuvauksissa kirjailija itse on tietenkin valtavan sympaattinen ja teokset lähtemätön osa suomalaista kirjallisuutta (sekä neljällä miljoonalla painetulla niteellä kaupallisessa mielessä yksi kustantamon kivijaloista). Pakko tutustua niihin!

Käännöskirjallisuuden tekijät eli suomentajat kirjassa oli sivuutettu miltei täysin; jokunen irtomaininta löytyy silloin kun suomentajan sukunimi on esimerkiksi Reenpää tai kun suomentajat vaativat korvausta tekstiensä käytöstä. Tästä perspektiivistä kirja oli hieman lannistavakin lukukokemus ja muistutti suomentajan näkyvyyden ja arvostuksen puutteesta. Mutta toisaalta: kirja ei ole mikään kirja-alan yleinen historiikki vaan yhden ihmisen muistelmat ja muistelmien kirjoittajalla on täysi oikeus kertoa vain itse mielekkäinä, kiinnostavina ja arvokkaina pitämistään asioista.

Huomenna alkavat muuten Turun kansainväliset kirjamessut, mikä sekin on eräänlainen ihana paluu menneisyyteen: Turun messut ovat suomalaisista vanhimmat, ja koronapandemian vuoksi edellisistä messuista on nyt kaksi vuotta aikaa. Aion kulkea messukeskuksen käytäviä, katsella kirjapinoja ja ajatella Kirjatytön lukeneena kaikkea sitä, mitä niiden takana on. Kustannuspäätöksiä, taiteilijan elämää, kirjapainon perfektorit ja rotaatiot, sanojen outo tenho.

Ella Vihelmaa: Vähän enemmän vähemmän – löytöretkiä kestävämpään elämään

Luopua, tyytyä, jäädä paitsi – pyrkimyksemme ekologisesti kestävämpään elämään hahmottuu helposti kieltäytymisten ja niukkuuden kautta. Voisiko asia olla toisin?

Näin kysyy kirjan takakansi, ja sen sivuilta löytyy todella monta tapaa vastata että kyllä, se voi olla toisin. Kansikuvakin on hieno, se herättää heti ajatuksia kestävämmän elämän tavoittelun vaikeuksista ja länsimaisesta suhteesta kuluttamiseen, sillä siinä on kuvattuna rikkoutunut japanilainen kulho, joka on korjattu kintsugi-perinteen mukaan eli lisäämällä korjausliimaan kultajauhetta. Korjauksesta tulee näin tehden hyvin näkyvä osa esinettä, mutta samalla se korostaa epätäydellisyydestä löytyvää kauneutta ja sitä arvostusta, jota elämän kuluttamalle esineelle voi antaa. On varsin paljastavaa, että tällainen esimerkki löytyy länsimaisen kulutuskulttuurin sijaan tällä kertaa Japanista. Moni on meillä oppinut tavoittelemaan vanhan, korjatun ja kestävän sijaan aina jotain lisää ja aina jotain uutta.

Jouduin kirjan avattuani hieman pyörälle päästäni. En itse asiassa osaa enää sanallistaa sitä, mitä kirjalta oikeastaan odotin; joka tapauksessa sisältö oli odotettua haastavampaa (siis siinä mielessä että se haastoi puntaroimaan omaa ympäristö- ja materiasuhdetta syvällisemmin kuin luulinkaan). Filosofista.

Kirjan kieli on vaativaa, mutta se palkitsee viitseliään lukijan uudenlaisilla näkymillä tähän maailmaksi tai todellisuudeksi kutsuttuun olemassaoloon.Vihelmaa ripottelee tekstin sekaan otteita omasta elämästään: pyörämatkalla teltan paikkaa ei ole löytyä, ja nelivuotias oli aikaa sitten muuttunut ihmislapsesta muuttohanheksi, joka silmät puoliummessa etsii laskeutumispaikkaa, tai junassa vierustoveri naurahtaa epäuskoisena, kun Vihelmaa ei viskaa banaaninkuoria junan kätevään roskikseen pois vaivaamasta, vaan vie ne mieluummin kotiin kompostoitumaan.

Luvut on nimetty runollisilla, mielikuvitusta ruokkivilla otsikoilla (Kaaos ja osallisuus, Pehmeä lasku), mutta niitä selventämään on lisätty alaotsikoksi kysymys, joka toimii tulkintakehyksenä koko luvulle. Määrän merkitykset – millaista on askeettinen loisto? Jokaisen luvun lopussa on liuta pohdintatehtäviä, ja vastausten pohdinta saattaa hyvinkin jäädä askarruttamaan lukijaa pidemmäksi aikaa. Onnistuneita kysymyksiä, siis. Jouduin lukemaan kirjaa vain pätkissä kaiken omenoiden keräämisen, kuorimisen, soseuttamisen, hilloamisen, viipaloinnin ja muun ahkeroinnin lomassa, joten ajatus ehti joka kerta katketa ennen kuin pääsin jatkamaan. Suosittelen muille lukijoille keskittyneempää, antautuvaa lukemistapaa: kestää aikansa, ennen kuin tekstiin pääsee sisään, joten anna sille aikaa!

Kirjassa etsitään työkaluja parempaan luonto- ja materiasuhteeseen sekä pohtimalla materian olemusta (mistä biomassa käytännössä muodostuu ja millä todennäköisyydellä satunnaisen hiiliatomin osoitteena on eläinkunta?) että lähestymällä kysymystä sosiaalipsykologian keinoin. Luin erityisen kiinnostuneena vaimeasta egosta (quiet ego), jota luonnehtii toisten olentojen näkökulmiin eläytyminen; kun oman egon ääni vaimenee, voi kuulla paremmin muun elonkirjon ääniä. Itsestäänselvyyksinä pidetyt asiat liukenevat ja tilalle tulee uusia tapoja hahmottaa tätä maailmassa olemista. Samoin pysähdyin lukemaan ajatuksella Vihelmaan tekstiä matkustamisesta; mikäli haavekuvat kaukomaista realisoituvat lentolipuiksi, matkailija tulee tuottaneeksi kestämättömän määrän päästöjä. Mutta minkä perässä maailmalle yleensä lähdetään ja miten se löydetään muilla keinoin?

Tarkkaan ottaen ihmiset eivät tuota ainetta sen enempää kuin energiaakaan. Ainetta kylläkin siirretään paikasta toiseen ja muunnetaan uusiin muotoihin, mutta se säilyttää perustavanlaatuisen outoutensa suhteessa inhimilliseen toimijaan. Nykyisessä elämänmuodossamme helppo liikuteltavuus vaikeuttaa materiaalien mykän magian, molekyylien itsepintaisen toimijuuden tunnustamista. Silti useimmat törmäävät jossakin elämän käänteessä aineen todellisuuteen: puutostauti vie voimat tai putkirikko vaikeuttaa veden saantia. Se minkä moderni ihminen kenties tulkitsee häiriötilaksi, voi myös toimia johtolankana rohkeampaan luontosuhteeseen. Sen sijaan, että ihminen istuu koneiden palveltavana, hän voi toteuttaa fysikaalista ulottuvuuttaan suunnistamalla ilman  navigaattoria, kantamalla vettä, kääntämällä kasvimaata.

Helmet-haasteessa kirja pääsee kohtaan 49. Kirja on julkaistu vuonna 2021.

Yaa Gyasi: Maa ja taivas

Pitkät laboratoriopäivät vaikuttivat myös mieleeni. Tämän työn hitaus, se miten kaikkein pienimpienkin muutosten havaitseminen kesti iät ja ajat, sai minut joskus kysymään: Mitä järkeä tässä on?

Mitä järkeä tässä on? Kysymys oli kertosäkeeni, kun suoritin pakolliset kuviot. Varsinkin eräs hiiri sai  minut lausumaan  nuo sanat aina, kun tarkkailin sitä. Se oli toivottoman riippuvainen proteiinijuomasta ja painoi vipua niin usein, että oli kehittänyt itselleen psykosomaattisen ontumisen, koska se odotti satunnaista sähköiskua. Mutta sitkeästi se vain jaksoi nilkuttaa kohti vipua painamaan ja painamaan ja painamaan yhä uudelleen.

Yaa Gyasin toinen romaani Maa ja taivas (suom. Arto Schoderus) oli aika intensiivinen lukukokemus. Sen pääosassa on Gifty, ghanalaisen äidin Yhdysvalloissa syntynyt tytär. Kirjan alussa Gifty on Stanfordin lääketieteellisen tiedekunnan neurotieteen tohtorikoulutettava, joka tutkii laboratorion hiirillä palkintohakuista käytöstä. Kirja kulkee monella aikatasolla, joten jatko-opiskelijan laboratorioarjen lomassa lukija saa välähdyksiä Giftyn lapsuudesta Alabamassa, vilpittömästä lapsenuskosta ja helluntailaiskristillisyyden sävyttämästä maailmankuvasta sekä lapsuutta ja nuoruutta värittävistä kipeistä kokemuksista.

"Mitä järkeä tässä touhussa on?" on kysymys, joka erottaa ihmisen kaikista muista eläimistä. Sen ympärillä kiertävä tiedonhalumme on saanut aikaan kaiken tieteestä kirjallisuuteen ja filosofiaan ja uskontoon. Kun vastaus kysymykseen on: "Se on Jumalan tahto", saamme ehkä lohtua. Mutta entä jos vastaus kysymykseen on: "En tiedä" tai vielä pahempaa: "Ei mitään".

Gifty omistautuu tutkimukselleen ja väistää seurustelukumppaneiden ja työkavereiden kysymykset perheestä, lapsuudesta ja nuoruudesta. Syy vaitonaisuuteen paljastuu lukijalle takaumien myötä: isoveli Nana on ajautunut loukkaantumisen myötä opioidikoukkuun ja vaikka äiti ja Gifty vievät tätä katkaisuhoitoon ja vahtivat ja tukevat minkä voivat, lopulta on koittanut sekin päivä kun poliisit ovat ovella tuomassa tiedon Nanan yliannostuksesta ja kuolemasta. Äiti on jo tätä ennen kärsinyt lamaannuttavista masennuskausista, ja hänen tilansa kroonistuu. Kirjassa äiti tavataan lähestulkoon katatoniseen tilaan vaipuneena; Gifty on ottanut hänet luokseen asumaan ja enimmäkseen äiti vain nukkuu. On ihmeteltävä, miten Gifty itse pysyy kaiken keskellä edes jotenkin toimintakykyisenä, sillä hänen kannettavakseen on sälytetty niin paljon. Fuksivuonna Harvardissa hän yrittääkin kurottaa kohti apua, mutta turhaan. Vastausten etsintä jatkuu, yksin.

Kirjan englanninkielinen nimi on Transcendent Kingdom. Transsendentti merkitsee ihmisen käsityskyvyn ylittävää mysteeriä, ja kirjassa näitä käsityskykyä pakenevia ilmiöitä ovat muun muassa usko, Jumala, ihmisyys, halu ja riippuvuus. Nämä teemat ovat tavallaan kaikessa läsnä, niin Nanan, äidin, Giftyn tutkimusprojektin kuin monen muunkin henkilön kautta. Minulle näistä sivuhahmoista jäi parhaiten mieleen lapsuuden seurakunnan pastori ja tämän tytär Mary. Alabamalaisen helluntailaiskirkon seksuaalimoraalissa on tilaa vain kieltäytymiselle ja saarnoissa lihan himoihin suhtaudutaan ankarasti, kunnes pastorin oma tytär Mary on yllättäen raskaana seitsemäntoistavuotiaana. Saarnoihin ilmestyy tämän jälkeen huomattavasti anteeksiantavampi sävy, ja kun Mary ja lapsen isä ovat vauvan syntymään mennessä ehtineet naimisiinkin, kaikki on jo annettu anteeksi. Ristiriitoja ja eri suuntiin vetäviä inhimillisiä haluja! Nanakin oli enemmän kuin riippuvuutensa:

Unohdetaan hetkeksi, miltä hän näytti paperilla, ja nähdään hänet sellaisena kuin hän oli, kaikessa loistossaan, kaikessa kauneudessaan. On totta, että jo monta vuotta ennen kuin hän kuoli, minä katsoin hänen kasvojaan ja ajattelin: mikä sääli, mitä tuhlausta. Mutta tuhlaaja olinkin minä, tuhlausta oli se mikä minulta jäi huomaamatta, kun katsoin häntä näkemättä muuta kuin riippuvuuden.

Yaa Gyasin vuonna 2016 ilmestynyt ja 2017 suomennettu esikoisromaani Matkalla kotiin (suom. Sari Karhulahti) oli sukupolvisaaga, jonka pitkän aikajänteen alle mahtui monen sukupolven ihmisiä kohtaloineen. Maa ja taivas on paljon tiiviimpi, mutta molemmat tunkeutuvat kyllä ihon alle sillä tavalla, että ajatukset palaavat niiden henkilöhahmoihin monta kertaa.

Ehdin jo ajatella, ettei kirjalle löydy vapaata kohtaa Helmet-haasteesta, mutta löytyipä sittenkin: kohta 37, kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa. Gyasi on muuten itsekin opiskellut Stanfordissa, ei tosin tehnyt neurotieteen tutkimusta kuten Gifty. Kirjan jälkisanoissa kiitetään Gyasin ystävää ja neurotieteen tutkija Christinaa ja tämän tutkimustyötä; Gyasi on päässyt paitsi käymään laboratoriossa, myös keskustelemaan loputtoman pitkiä keskusteluja tutkijaystävänsä kanssa. Se näkyy myös tässä kirjan sivuilla.