Milja Sarkola: Pääomani

Maksoimme asunnostamme 6130 euroa per neliömetri. Se on vain 14 neliömetriä isompi kuin meidän edellinen asuntomme mutta minusta se vaikuttaa isommalta. Päätän mitata ja tarkistaa. Olen kuullut, että joissain vanhemmissa kerrostaloissa osakkeiden neliömetreihin ei ole laskettu komerojen pinta-aloja mukaan, ja siksi vanhempien talojen asunnot voivat todellisuudessa olla huomattavasti isompia kuin yhtiöjärjestyksessä on ilmoitettu. Kun mittaan kokonaispinta-alan sisällyttäen komerot ja parvekkeen, päädyn 90 neliömetriin. Se laskee asunnon todellista neliömetrihintaa 5722 euroon.

Milja Sarkolan Pääomani on kirja ihmisistä ja rahasta. Aihe on tosi kiinnostava, koska se vaikuttaa ihmisen elämässä niin moneen, mutta rahasta puhumistä usein jotenkin vältellään ja ihmiset ovat tietenkin sokeita toistensa erilaisille todellisuuksille. Sen lisäksi hyvin monia asioita tullaan mitanneeksi rahassa, vaikka se ei suinkaan ole ainoa arvon mittari, ja mikään Tilastokeskuksen ansiotasoindeksi ei paljasta sen takaa löytyviä yksilöllisiä todellisuuksia (eikä sen kyllä ole tarkoituskaan niin tehdä).

Takakansiteksti kertoo, että "romaani käsittelee loistavan vähäeleisesti ja moralisoimatta varakkuutta ja sen vaikutusta ihmisiin ja heidän välisiinsä suhteisiin." Raha-asioita käsitellään enimmäkseen päähenkilön, minäkertojan näkökulmasta: hän on urallaan varsin hyvin menestynyt teatteriohjaaja (niin taloudellisilla kuin muillakin mittareilla), joka on vielä kotoisin vauraasta perheestä, jolta saattaa saada lahjaksi esimerkiksi älyttömän kalliin Bösendorfer-pianon tai taloudellista tukea asunnon hankintaan. Teatterialalla toimivaksi ihmiseksi hän on siis todella hyvin toimeentuleva, mutta tietenkin alan arvaamattomuuden varassa:

Selailen tulevan työpaikkani puhuttelevia mainostekstejä ja intensiivisiä pressikuvia vatsa piukkana. Peruslippu maksaa 34 euroa, paikkoja on 400 ja esityksiä yhden kauden aikana noin 40. Meidän pitäisi siis houkutella noin 16 000 ihmistä esitykseemme. Lipputulot täysillä katsomoilla olisi 30 euron keskihinnalla melkein puoli miljoonaa.

Minäkertoja laskee pakkomielteiseltä tuntuvalla tavalla kaikkea: omaa varallisuuttaan ja ihan kaikkien asioiden kannattavuutta. Kannattaako ottaa henkivakuutus? Onko ikkunanpesun ostaminen siivousfirmalta kannattava investointi? Tai pyörän huollattaminen? Tai etf-rahastoihin sijoittaminen? Miten kollega voi suhtautua noin huolettomasti tilanteeseen, jossa ei tiedä tulevaisuuden tulojaan? En voinut välttyä vertaamasta päähenkilöä äskettäin lukemaani Antti Nylénin Häviön kuvaamaan rahatilanteeseen. Pääomani kuvaa aika neuroottista suhdetta rahaan, kun taas Häviön suhde on enemmänkin katkera, lannistunut ja epätoivoinen. Tätä selittää tietysti myös erot pankkitilien saldoissa: Pääomani sivuilla sijoitusvarallisuuden arvo on siinä 25 000 euroa ja Häviön sivuilla pankkitilin saldo on 6,29 euroa. Kyllähän tällaiset summat aika erilaisia tunteita herättävät. Ero herätti myös huomaamaan, että Pääomani minäkertoja ei varallisuudesta huolimatta pysty lopettamaan laskemista, eikä varallisuus tuo turvaa, ei rauhoita tai tyynnytä millään lailla, kuten sen kuvittelisi tekevän. En oikein tiedä miksi. Ehkä ainakin siksi, että Pääomassa päähenkilöllä on niin paljon menetettävää, ja toisaalta myös siksi, että sellaista pistettä ei varmasti ole, jolloin voisi todeta että "nyt minulla on tarpeeksi, nyt asiani ovat hyvin". Minäkertoja ei ainakaan ole löytänyt sellaista pistettä, eikä kovin moni muukaan. Rahaa, etuja ja hyötyjä on haalittava aina lisää, siihen käskevät niin joku metsästäjä-keräilijän vietti tai halu kuin nykyhetken kapitalistiset ja individualistiset ihanteet.

Ihmissuhteisiin tämä pakkomielteinen suhde vaikuttaa ainakin sillä tavalla, että parisuhteen ilmapiiri tuntuu kiristyvän aina, kun päähenkilö tahtoo puhua rahasta. Hän tahtoo jakaa kaikki kulut puoliksi ja tasata pienetkin menot, pitää puolisot taloudellisesti erillään. Puoliso taas tuntuu suhtautuvan talouteen yhteisenä eikä niin kaavamaisen jäykkänä asiana. Lukijasta tuntuu, että raha-asiat nousevatkin parisuhdetta tärkeämmiksi.

Kirjan nimenä Pääomani on hauskan monimerkityksinen: sen voi lukea sekä yksikkönä että monikkona. Monikollista tulkintaa puoltaisi se, että Bourdieu ja kulttuuriset pääomat mainitaankin kirjan sivuilla, ja niihin liittyvät teemat vilahtelevat kirjan sivuilla: lapsen soittotunnit, residenssitaiteilijoiden kanssa seurustelu, näytösten ensi-illat, pukeutumistyyli ja niin edelleen.

En voinut olla miettimättä lukiessa sitä, miten talousajattelu, ja tarkemmin ottaen uusliberalistinen markkina-ajattelu on levinnyt ja miten moni olettaa talouden logiikan olevan jollei peräti ainoa niin ainakin paras mahdollinen logiikka, joka syrjäyttää muut. Ajatellaan vaikka Pääomani minäkertojaa, joka on apurahan turvin Berliinissä ja uskaltautuu käyttämään apurahaa ravintolaillalliseen, kun varmistaa sen olevan sallittua. Mikä nautinto illallinen onkaan! Sitten kertoja palaa Suomeen ja katsoo toisten ihmisten saamia apurahojen käyttötarkoituksia: siellä on virkistäytymismatkoja ja muuta jotenkin epätaloudelliselta tuntuvia tarkoituksia. Yhtäkkiä Berliinissä kokemani hohdokas etuoikeus kutistuu -- ankeaksi Lidl-shoppailuksi. Kun huomaa, että toiset saavat enemmän, oman illallisen nautinto jotenkin kutistuu ja katoaa. Miksi vertailu tekeekin niin, ja miksi tieto jonkin asian rahallisesta arvosta vaikuttaa sen koettuun arvoon muillakin mittareilla mitattuna?

Suosikkisitaattini minäkertojan pianotunnilta:

Kun olen selvinnyt sormien lämmittelystä, keskitymme läksyyni, joka on tuottanut minulle huomattavia rytmillisiä haasteita. Esittelen opettajalle laskukaavani. Olenko jakanut triolit, kvintolit ja oktolit oikein?

– Tässä kohtaa pitää seurata intuitiota, opettajani sanoo. – Kuunnella, minne musiikki menee ja myös seurata omaa sen hetkistä tunnelmaa. Tässä kohtaa ei kannata laskea.

Eikö opettajani tajua, ettei minulla ole mitään muuta keinoa seurata musiikkia kuin laskemalla? -- Siinä ei auta fiilis enkä halua kenenkään enää väittävän minulle, etteikö laskeminen olisi yhtä hyvä tapa ratkaista pulmia kuin intuitio.

Kirjan tiedot

Milja Sarkola: Pääomani. Teos, 2020. 169 sivua.

George Eliot: Middlemarch, nide 1

Tutustuin George Eliotiin pari vuotta sitten lukemalla silloin uunituoreen Daniel Derondan. Tai, no, uunituoreesta kirjasta puhuminen on hieman harhaanjohtavaa, sillä Daniel Deronda on ilmestynyt jo vuonna 1876. Suomennos oli kuitenkin uunituore, vaikkakin ilmestynyt 144 vuotta alkuteoksen jälkeen. Ihanaa, että vanhoja klassikoitakin suomennetaan edelleen. No niin, luin siis pari vuotta sitten Daniel Derondan kaikki 928 sivua ja ihastuin! Eliotilla on valtavan tarkka psykologinen silmä, hän kuvaa ihmisiä hyvin perinpohjaisesti ja humoristisestikin, mutta ei kuitenkaan ollenkaan pilkallisesti. Derondan suomentajalla Alice Martinilla on uskomaton kieli-, tyyli- ja rytmitaju, oikeastaan kaiken taju. Daniel Derondakaan ei tuntunut päivääkään vanhentuneelta, vaan sen megapitkiä virkkeitä ja yhteiskunnallisia mietelmiä oli mukava lukea.

Olin siis Derondan lukemisesta lähtien kiinnostunut Eliotin muustakin tuotannosta, joten olin iloinen kun sain vuonna 1871 ilmestyneen ja 1966 suomennetun Middlemarchin mukaan erään lukupiirin ohjelmaan. Lukupiiri kokoontui eilen ja luettavana oli Middlemarchin ensimmäinen nide – teos on ilmestynyt suomeksi kahtena niteenä ja englanniksi alunperin peräti kahdeksana niteenä, eräänlaisena jatkokertomuksena. Kuukauden päästä vuorossa on toinen nide. 1840-luvulle sijoittuva Middlemarch nauttii merkittävän brittiläisen romaanin mainetta ja Virginia Woolf on tunnetusti sanonut, että se on "ainoa englantilainen romaani, joka on kirjoitettu aikuisille". Romaaniklassikoihin tulee suhtauduttua helposti jollakin pelonsekaisella kunnioituksella, mutta Middlemarch voitti lukijan puolelleen heti kättelyssä! Se on täynnä tarkkanäköistä huumoria ja laajan henkilögalleriansa myötä mukana on myös jonkinlainen moneen suuntaan polveileva saippuaoopperamainen tunnelma.

Middlemarch on englanninkielisen alaotsikkonsa mukaan a study of provincial life, tutkielma maalaispitäjän elämästä. Henkilöhahmoja siinä on reilut kolmekymmentä, joista tärkeimpinä tässä ensimmäisessä niteessä ehkä Dorothea Brooke, Tertius Lydgate, Rosamond Vincy, Fred Vincy, Edward Casaubon ja Will Ladislaw.

Ensimmäinen osa on nimeltään Dorothea Brooke, ja sen nimihenkilö Dorothea on 19-vuotias, nuori ja tiedonnälkäinen nainen. Hänellä on ihailijana middlemarchilainen baronetti sir James Chettam, mutta Dorothea menettää sydämensä hieman sisäänpäinkääntyneeltä vaikuttavalle, 45-vuotiaalle pappismies Edward Casaubonille. Dorothea on itse joutunut tyytymään tytöille määrättyyn, sinne tänne puikahtelevan hiiren nakertelua muistuttavaan opilliseen sivistykseen, joten Casaubonin maailmojasyleilevät myyttijärjestelmiä koskevat tutkimukset lumoavat hänet täysin:

Dorothea oli ehtinut katsoa syvälle herra Casaubonin sielun luotaamattomaan kaivoon ja nähdä siellä omien kuvitelmiensa heijastelevan epämääräisenä, laajana kuvajaisena. Hän oli kertonut miehelle pitkälti omia kokemuksiaan ja oli kuullut tältä tulevan suurteoksen vaiheista, joka sekin vaikutti puoleensa vetävän epämääräiseltä ja laajalta. Herra Casaubon oli puhunut yhtä opettavaisesti kuin Miltonin "suopea ylienkeli" ja oli miltei ylienkelimäisen arvokkaasti kertonut Dorothealle yrittävänsä osoittaa – mitä kyllä oli yritetty ennenkin, mutta ei yhtä tunnontarkasti vertaillen ja yhtä tarkoituksenmukaisesti käyttäen hyväkseen materiaalinsa kuin herra Casaubon pyrki tekemään – että kaikki maailman myyttijärjestelmät ja myyttien hajanaiset katkelmat olivat saman perinteen muunnoksia. -- Suunnitelman laajakantoisuus lumosi Dorothean.

Dorothea ja Casaubon vihitään, ja Dorothea ihannoi puolisoaan. Hän toivoo pääsevänsä tälle hyödylliseksi tutkimusapulaiseksi ja paistattelemaan miehen loistavan älyn valossa, mutta todellisuus ei aivan vastaa Dorothean haavekuvia ja Casaubon putoaa Dorothean rakentamalta jalustalta jo Rooman-häämatkalla. Casaubon kärsii epävarmuuden ja -pätevyyden tunteista ja kokee Dorothean innokkaan ihailun tunkeiluna. Hän myös saa jonkinlaisen terveydentilaa heikentävän sairaskohtauksen. Kaksikon välit viilenevät. -- Dorothea muisti sen elämänsä loppuun saakka niin kuin kaikki muistamme hetken, jolloin jokin kallisarvoinen toive kuolee tai jokin uusi vaikutin viriää.

Muista henkilöistä: Tertius Lydgate on edistysmielinen nuori lääkäri, komea ja menestyvä. Hänen ajatuksiaan puolestaan askarruttaa muuan toinen nainen, viehättävä Rosamond Vincy. Rosamondin isä on Middlemarchin pormestari ja menestyvä porvari Walter Vincy, jonka lapset Rosamond ja Fred ovat varsin tyytyväisiä korkeaan statukseensa ja perheen varallisuuteen. Rosamondkin tuntuu kiinnostuvan Lydgatesta lähinnä tämän ulkonäön ja statuksen vuoksi, ja tämän ensimmäisen niteen lopussa Rosamond valmistelee häitään kustannuksista piittaamatta, keskittyen kovin materiaalisiin ja ulkokultaisiin asioihin. Tämä ei tietenkään lupaile kovin hyvää tällekään avioliitolle, ja odotankin jännityksellä toista nidettä: Dorothea, Casaubon, Lydgate ja Rosamond tulevat pettymään odotuksissaan, ja kuka mahtaa hakea lohdutusta kenen luota? Dorothea ja Lydgate olisivat toisilleen sopivia idealisteja, mutta Will Ladislaw'sta on jo ehditty piirtää herra Darcy -tyyppinen kuva. Lisäksi suurmaanomistaja Featherstonen perinnönjako tapahtui yllättävän testamentin myötä toisin kuin odotettiin, joten yhteisöön on luvassa varmaankin ravistelevia muutoksia. Saippuaooppera jatkuu siis ensi osassa.

Kaikkein nautinnollisinta Middlemarchissa on Eliotin ihmiskuvaus. Psykologinen silmä on tarkka, ja hän kuvaa ihmisiä nimenomaan sosiaalisina olentoina, suhteessa toisiin ihmisiin, unohtamatta yhteiskunnallisia lähtökohtia. Kuvaus on hyvin perusteellista ja osuvaa, ja sen huumori ei ole pilkallista vaan jollakin tavalla lempeää; aivan kuin Eliot katselisi luomiaan hahmoja nyökytellen ja pudistellen päätään. Rationaalisuus osoittautuu aika sivuseikaksi ihmisen toimintaa ohjaavien tekijöiden joukossa. Sen lisäksi Eliot on upottanut kirjaan paljon tietojaan aikakauden tieteestä ja taiteesta, jotka olivat nykylukijalle kiinnostavaa ajankuvaa. Sivuilla mainitaan joku uudenlainen sementtityyppi, De Quinceyn Oopiuminkäyttäjän tunnustukset, "Herschel, joka särki taivaan aidan" ja monen monta muuta asiaa, jotka paljastavat myös, miten aktiivisesti tiedonnälkäinen Eliot on seurannut omaa aikaansa.

Middlemarchin kerronta on juuri niin kiireetöntä ja perusteellista kuin viktoriaaniselta romaanilta voi odottaakin, ja tällaiseen kirjaan syventyminen tuntuu pikaviestien ja -videoiden ajassa suurelta ylellisyydeltä. Kertojan rooli on hieman erilainen kuin nykyromaaneissa; kertoja puhuttelee lukijaa toistuvasti ja välillä esitelmöi omista näkemyksistään ja kokemuksistaan. Suomennos on edelleen toimivaa ja sujuvaa luettavaa, ja Eliotilla on lähes joka sivulla aforisminomaiseen tyyliin kirjoitettuja virkkeitä, joita tekisi mieli siteerata kaikkia.

Tietoisku: nimi George Eliot on taiteilijanimi, kirjailijan oma nimi oli Mary Ann Evans. Hän valitsi taiteilijanimekseen maskuliinisen nimen paristakin syystä: naiskirjailijan liikkumavara oli Evansin/Eliotin aikaan varsin kapea, ja nimellä hän pääsi kunnioittamaan sekä ranskalaiskirjailija George Sandia (oik. Aurore Dudevant) että elämänkumppaniaan George Lewesiä.

Kirjan tiedot:

George Eliot: Middlemarch (suom. Aune Tuomikoski). WSOY, 1966 [1871]. 455 sivua.

"Kuusi kuukautta äidin kuoleman jälkeen avasin hänen sänkynsä alta löytyneen matka-arkun."

Oletko kuullut näyttelijä Reese Witherspoonin kirjakerhosta? Googlasin sen äsken, ja idea on simppeli: kuukausittain vaihtuva kirja, jonka keskushenkilönä on nainen (disclaimerina mukana tieto, että kirjakerholle "nainen" kattaa laajemmankin kirjon sukupuolen moninaisuutta). Tavoitteena on esitellä monipuolisesti naisten kirjoittamaa ja naisista kertovaa kirjallisuutta. Kirjakerholla on kaiketi oma sovellus, jossa pääsee ilmeisesti mukaan lukupiiritapaamisiin ja muihin tapahtumiin, ja voi tilata tuotepakkauksen, jossa on kirjan lisäksi ehkä jotain vaihtuvia tuotteita? En osaa sanoa, en lukenut niin tarkkaan. Mutta miksi ylipäätään luin koko kirjakerhosta? Koska huomasin lukeneeni tämän kirjakerhon kuukauden kirjan lokakuulta 2021! Se oli nigerialaisen Chibundu Onuzon romaani Sankofa, jonka löysin Turun Akateemisen hyllyltä. Vasta luettuani huomasin takakansitekstistä maininnan "a Reese Witherspoon book club pick".

Sankofa kertoo lontoolaisesta nelikymppisestä Anna Grahamista, joka on kasvanut valkoisen yksinhuoltajaäidin ruskeana tyttärenä. Tämän vuoksi hän on elänyt jollakin tavalla jännitteisen identiteetin kanssa koko elämänsä, mutta kirjan alussa käsillä on myös eräänlainen identiteettikriisi: aikuistunut tytär on muuttanut kotoa, mies jäänyt kiinni pettämisestä (ero tulee) ja äiti on kuollut. Elämää määritelleet tukipilarit ovat yhtäkkiä poissa. Annan isä on aina jäänyt tutkimattomaksi mysteeriksi, sillä äiti ei ole milloinkaan paljastanut tämän henkilöllisyyttä. Äidin kuoleman jälkeen salaisuus alkaa kuitenkin keriytyä auki, kun matka-arkun valepohjan alta löytyy paitsi kuva isästä, myös äidin haltuun jäänyt isän opiskeluaikainen päiväkirja 1970-luvulta. Anna haukkoo henkeään lukiessaan Francis Aggreyn nimellä eläneen miehen vaiheista Lontoossa ja opiskelijapolitiikan pyörteissä, mutta todellinen pommi löytyy äidin taltioimista lehtileikkeistä: Francis Aggrey on palannut kotimaahansa ennen Annan syntymää, vaihtanut nimensä Kofi Adjeihin ja noussut pienen länsiafrikkalaisen maansa presidentiksi asti. Hän on hallinnut maata rautaisin ottein vuosikymmeniä ja on yhä elossa. Aikamoinen uutispommi.

No niin, tällaisesta alkuasetelmasta tarina siis lähtee kehittymään! Ei siis mikään realismia tavoitteleva teos, kun tämä pieni länsiafrikkalainen maakin on kuvitteellinen valtio nimeltään Bamana (tosin Bamana-niminen valtio on ollut olemassa siinä suunnilleen eteläisen Malin alueella 1800-luvun loppupuoliskolle asti). En tiedä, millaisia muut Reesen lukupiirin kirjat ovat olleet, mutta samantyyppinen epätodelliselta tuntuva ja jollakin lailla sadunhohtoinen tarina oli myös hittikirjassa Suon villi laulu, joka niinikään oli kirjakerhon kirjoja. Mutta ei kai kirjan tarvitse olla uskottava ollakseen nautittava? Olen huomannut odottavani afrikkalaisilta ja afrikkalaistaustaisilta kirjailijoilta usein realismia ja jonkinlaista suurta yhteiskunnallista tutkielmaa tai sanomaa. Sankofa ei ole tällaista realismia, vaikka aiheet sivuavat aika laajojakin, yhteiskunnallisesti painavia teemoja. Annan isän Kofin kautta tarkastellaan muun muassa ihmisen ja olosuhteiden muuttumista ja Annan kautta identiteettiä ja omien sukujuurten tuntemisen merkitystä. Näiden lisäksi lukija pääsee pohtimaan kolonisaation ja siirtomaavallan vaikutuksia ja kuulumisen tunteen merkitystä.

Mutta niin, takaisin tarinaan. Anna onnistuu metsästämään käsiinsä nuoren Francis Aggreyn tunteneen Adrianin, joka todentaa päiväkirjat aidoiksi ja suostuu lähtemään oppaaksi Bamanaan ja esittelemään Annan isälleen – muuten voisikin olla vaikea päästä entisen presidentin pakeille. Millainen kohtaamisesta muodostuukaan? Rautaisin ottein hallinnut vallanpitäjä ei ole enää se sama nuorukainen kuin päiväkirjan sivuilla, eikä hän ole tiennyt tyttärestä lainkaan. Entä minkälaiseen asemaan Anna joutuu vieraassa maassa hyvin vaikutusvaltaisen miehen luona? Eipäs paljasteta sen enempää kuin että kohtaamisia ja sydämentykytystä aiheuttavia käänteitä on luvassa, eikä omiin juuriin tutustuminen osoittaudu kovin yksioikoiseksi jutuksi. Koska tässä kirjassa tarina – yllättävä, poikkeuksellinen ja sadunomaisen epätodellinen tarina – nousee henkilöitä keskeisemmäksi asiaksi, tekee mieli sanoa, että päähenkilö Anna jää kuitenkin aika ohueksi hahmoksi. En osaa sanoa, tapahtuiko hänessä tai hänelle lopulta mitään merkittävää henkistä muutosta, vaikka koko hänen käsityksensä omista juuristaan mullistuu täysin ja hän tutustuu aiemmin tuntemattomaan sukuun ja kotiseutuun.

Tietoisku: kirjan nimenä oleva sana sankofa on ghanalainen twinkielinen nimitys adinkra-symbolille, jossa kuvataan päänsä taaksepäin kääntänyttä lintua, kuten kirjan kannessa. Symbolin merkitys tiivistyy sanontaan, jonka mukaan "ei ole kiellettyä kääntyä takaisin ja käydä noutamassa se, joka on unohtunut". Arvokkaat asiat menneisyydestä on syytä pitää mukana.

Kirjan tiedot

Chibundu Onuzo: Sankofa. Virago Press 2021. 294 sivua.

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat

Oli enää vähän yli vuorokausi Nancyn kahdeksannentoista syntymäpäivän kunniaksi järjestettäviin tanssiaisiin. Louisan matka takaisin Jonnyn äidiltä vuokraamaansa huoneeseen tuntui kestävän ikuisuuden. Hän ei oikein tiennyt mitä tehdä. Hän ei voinut vielä palata Asthall Manoriin, vaikka lordi Redesdale oli luvannut auttaa heitä, sillä hän ei tiennyt oliko lady Redesdalelle sanottu mitään. Muille palvelijoille ei ainakaan voinut kertoa yksityiskohtia. Hänen piti kuitenkin tiedottaa Nancylle, mikä suunnitelma oli, joten hän pyysi yhtä sepän apupojista viemään polkupyörällä Nancylle viestin, jossa kysyi voisivatko he tavata. Valoisaa aikaa oli jäljellä tunti tai pari.

Ollaan Oxfordshiressä, 1920-luvun alussa. Louisa Cannon on pyykkäri-yksinhuoltajaäidin tytär Lontoosta, ja hän on päässyt töihin lastenhoitajaksi Mitfordien aatelisperheen maalaiskartanoon, Redesdalen paronille. Tai no, lastenhoitaja on hieman harhaanjohtava nimitys henkilölle, jonka tehtäviin kuuluu noin 18-vuotiaan Nancyn jonkinlaisena kamarineitona toimiminen. Tässä tekstikappaleessa Nancyn 18-vuotissyntymäpäivät ovatkin aivan nurkan takana. Lastenhoitajan velvollisuuksiensa lisäksi Louisa ajautuu hoitamaan myös vaarallisempiakin tehtäviä, nimittäin selvittää junavaunusta kuolleena löydetyn Florence Shoren murhaa. Kirjan takakansi tiivistää tunnelman: Downton Abbey kohtaa Agatha Christien!

Kirja kertoo siis Mitfordin perheestä (isä, äiti, neljä tytärtä ja poika), lastenhoitaja Louisa Cannonista ja Florence Shoren murhasta. Hämmästyttävää kyllä, kirja perustuu tositapahtumiin ja oikeisiin ihmisiin (tarinan yksityiskohdat ja käänteet tosin ovat fiktiivisiä). Florence Shore todella murhattiin vuonna 1920 ja kirjan Mitfordien perhe on oikea historiallinen aatelisperhe, jonka tyttäret ovat aikuisina olleet varsin näkyviä ja epäkonventionaalisia, jopa skandaalinkäryisiä tapauksia. Tosimaailmassa Shoren murha jäi selvittämättä, mutta Fellowesin romaanissa tekijän jäljille päästään. Tekijän metsästäminen onkin vyyhti, johon Fellowes on saanut punottua monenlaisia kiinnostavia asioita: osa vyyhdin säikeistä johtaa ensimmäisen maailmansodan aikoihin Ranskan juoksuhautoihin, ja osa liittyy tapahtuma-ajan brittiläiseen luokkayhteiskuntaan.

Kirjan alussa Louisa Cannon on pakomatkalla Lontoosta, jossa hänen hämäräperäinen setänsä Stephen on pakottanut tytön ensin taskuvarkaisiin ja on nyt aikeissa käyttää tyttöä maksuvälineenä jostakin tuntemattomasta velasta. Täpärästi pelastautuva Louisa törmää pakomatkalla junapoliisi Guy Sullivaniin, ja samaan aikaan junassa paljastuu Florence Shoren murha. Louisan ja Guyn välille syttyy jokin selittämätön yhteys lähestulkoon ensimmäisestä katseesta. Parivaljakko ryhtyy selvittelemään murhaa yhdessä, vaikka törmäävätkin sitä tehdessään luokkayhteiskunnan rajoihin: jokaisen tulisi pitäytyä oman säätynsä mukaisessa roolissa eikä astua isompien ja tärkeämpien varpaille. Niin junapoliisi Sullivankin lähetetään alentuvasti matkoihinsa Scotland Yardista ja Louisaa läksytetään, kun hän julkeaa esittää havaintojaan ja tietojaan asioista, jotka eivät hänelle kuulu. Vaan käy kuin käykin niin, että sivuutetut ja vähäpätöiset pääsevät merkittävien asioiden jäljille ja ilman heitä murhatkin jäisivät ratkomatta.

Kirjan lajityyppi on nk. cozy crime tai cozy mystery, sillä siinä ei mitenkään mässäillä väkivallalla tai kauhulla ja päähenkilönä on kovaksikeitettyjen poliisien sijaan joku "tavallinen" amatööri. Tuloksena on tässä tapauksessa klassinen, jännäreiden kultakauden Agatha Christie -tyyppinen mysteeri, jossa arvoituksen osat paljastuvat pala kerrallaan ja silmukka tekijän ympärillä kiristyy. Helppolukuinen ja viihdyttävä teos! Tarina etenee hyvin sujuvasti suhteellisen lyhyiden lukujen varassa, ja Fellowesin kerronta on moitteetonta (kääntöpuolena kenties hieman yllätyksetöntä). Itse arvoituksen selvittämisen lisäksi oli mukava lukea yksityiskohtaista kuvausta kirjan tapahtuma-ajan arjesta, esineistä ja ympäristöstä. En ole seurannut Downton Abbeyta kovin ahkerasti, mutta ajattelin Mitfordin murhia lukiessani usein sarjan kartanomiljöötä ja muuta yhteiskunnallista miljöötä.

Mitford-sarjaa on tähän mennessä ehditty jatkaa jo käsittääkseni peräti neljällä kirjalla, jotka seuraavat Louisa Cannonin ja Mitfordin perheen myöhempiä vaiheita. Kirjailija Jessica Fellowes on Downton Abbeyn luojan Julian Fellowesin veljentytär ja on kirjoittanut myös Downton Abbeyn virallisia kirjoja.

Kirjan tiedot

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat (suom. Laura Beck). Otava 2018, 398 sivua.

Epäröintiä ja sydämen vaatimuksia Antiikin Kreikassa

Varaslähtö syksyn dark academia -kauteen näin elokuun puolella ja lukuvuorossa taas 1600-luvun ranskalaista näytelmäkirjallisuutta! Tällä kertaa vuorossa oli Jean Racinen Andromaque. Oikeastihan haluaisin lukea paljon enemmän klassikkokirjallisuutta kuin mitä luen, mutta uutuuskirjat aina houkuttelevat ja kiilaavat lukulistan kärkeen. Korjaan sitten välillä klassikoiden janoani näillä romaani- ja näytelmäklassikoilla. (Oikeasti haluaisin lukea myös uutuuskirjoja/2000-luvun kirjoja enemmän kuin ehdin, mutta ihan kaikkea ei vain ehdi. Elämän surullisia tosiseikkoja, ja pohjimmiltaan kyllä positiivinen ongelma.)

Jean Racinen näytelmä Andromaque sai ensiesityksensä 17. marraskuuta 1667 kuninkaan hovissa, tarkemmin ottaen kuningattaren asuintiloissa. Kahta vuotta aiemmin, vuonna 1665, Racine oli kirjoittanut Molièren näytelmäseurueelle teoksen Alexandre le Grand eli Aleksanteri Suuri, ja näytelmän menestyksen myötä hänet oli kutsuttu hovikirjailijaksi. Pestiin kuului arvovaltaisen aseman lisäksi 800 livren vuosiansiot. Andromaque esitettiin siis ensin hovissa ja seuraavana päivänä Hôtel de Bourgognen teatterissa. Näytelmästä tuli hitti, ja se oli alku Racinen kymmenen vuotta kestäneelle ja monta menestystragediaa tuottaneelle kaudelle, joka huipentui Faidraan (1677). Sen jälkeen Racine toimi kuninkaan historiankirjoittajana ja kirjoitti enää madame de Maintenonin pyynnöstä kaksi Raamatun tapahtumista ammentavaa näytelmää.

Andromaque on ehkä Faidran (ransk. Phèdre) rinnalla Racinen suosituin näytelmä. Sitä on esitetty vuonna 1680 perustetussa Ranskan kansallisteatterissa Comédie Françaisessa ~1500 kertaa. Uskomaton luku! Näytelmä kertoo nimensä mukaisesti Andromakhesta, Troijan prinssin Hektorin puolisosta. Andromakhe on menettänyt puolisonsa Hektorin Troijan sodassa ja jäänyt itse Epeiroksen kuninkaan Pyrrhoksen vangiksi. Myös Andromakhen ja Hektorin poika Astyanaks on vangittu. Aiheen Racine oli löytänyt Vergiliuksen eeppisestä runoteoksesta Aeneis, todella tarkkaan ottaen kolmannen kirjan säkeistä 292–332, joissa kuvataan Andromakhen kohtaloa. Racinen näytelmän henkilöhahmoja ovat Andromakhe, Pyrrhos, Orestes (Mykenen kuninkaan Agamemnonin poika), Hermione (Spartan kuninkaan Menelaoksen ja Troijan Helenan tytär), sekä muutamia edellämainittujen luotettuja ystäviä, joiden kanssa he purkavat tuntojaan.

Näytelmä sijoittuu kolmen yhteyden säännön (règle des trois unités) mukaisesti yhteen paikkaan eli Pyrrhoksen palatsiin Epeiroksessa. Vuonna 1667  tämä on toteutettu lähteiden mukaan sijoittamalla näyttämön takaosaan kreikkalaistyylinen pylväikkö, jonka takaa on näkynyt kankaalle maalattu satama- ja merimaisema. Ensimmäisessä näytöksessä palatsiin saapuu Hermione, joka odottaa pääsevänsä Pyrrhoksen puolisoksi. Seuraavaksi saapuu Orestes, joka on virallisesti tullut hakemaan Astyanaksia (todennäköisimmin kuolemaan), mutta oikeastaan myös tapaamaan Hermionea, johon on lääpällään. Sydämen asiat tulevat sotkemaan kuvioita, sillä Pyrrhos huomaa tahtovansa Andromakhen omaksi puolisokseen, ja Hermione tulee odotusten vastaisesti torjutuksi. Pyrrhos lupaa säästää Astyanaksin hengen, jos Andromakhe suostuu avioliittoon.

Andromakhe on Racinen näytelmässä esimerkillisen ja lojaalin puolison mallikuva, sillä hän tahtoo pysyä uskollisena Hektorille, mutta kuitenkin saada jollakin keinolla myös pelastettua poikansa. Hélas! Mitä tehdä? Seuraa epätoivoisia ja, niin, traagisia neuvonpitoja ja kohtaamisia, kun toisaalta Andromakhe yrittää vedota muun muassa Hermioneen ja Pyrrhokseen pelastaakseen poikansa ja toisaalta Hermioneen rakastunut Orestes yrittää junailla asiansa niin, että saisi Hermionen, mutta myös järjestettyä Astyanaksin kuoleman. Hermione puolestaan raivostuu, kun asiat kääntyvät hänen kannaltaan huonosti.

Monen aleksandriinisäkeen jälkeen Andromakhe on neljännessä näytöksessä tehnyt päätöksensä: hän pelastaa Astyanaksin hengen suostumalla avioliittoon Pyrrhoksen kanssa, mutta aikoo riistää itseltään hengen heti kun vihkimisseremonia on viety päätökseen. Oh là là, miten uhrautuva teko! Samaan aikaan toisaalla Pyrrhoksen hylkäämäksi tullut Hermione on raivoissaan houkutellut Oresteen surmaamaan Pyrrhoksen, mutta ailahtelee raivon ja kalvavan syyllisyydentunnon välillä.

Loppu on yhtä onnetonta tragedian vyöryä: Orestes surmaa Pyrrhoksen vihkimisseremonian päätteeksi, mutta kun Hermione saa kuulla tästä, hän havahtuu järjen sumentaneesta raivostaan, haukkuu Oresteen pataluhaksi ja rientää Pyrrhoksen luo surmaamaan itsensä. Où suis-je? Qu'ai-je fait? Que dois-je faire encore? / Quel transport me saisit? Quel chagrin me dévore? Kuuluisassa loppukohtauksessa Orestes-parka menettää järkensä ja puhuu sekavia. Pour qui sont ces serpents qui sifflent sur vos têtes? Andromakhe on nyt kuningattaren asemassa ja vannoo kostavansa kaiken, joten Orestes joutuu ystävänsä Pyladen ja armeijansa kanssa lähtemään maanpakoon. (Vergiliuksen ja Euripideen versiot tapahtumista kuvaavat muutaman henkilön ja käänteen hieman eri tavoin.)

Aikakaudelle tärkeä bienséance eli säädyllisyys tai sopivuus vaati, että näyttämölle ei kuitenkaan tuotu mitään säädytöntä, joten kaikki murhat ja kuolemat tapahtuvat näyttämön ulkopuolella, ja yleisö vain kuulee niistä. Yleisö ei siis missään vaiheessa esimerkiksi näe Oresteen upottavan tikaria Pyrrhoksen rintaan tai Hermionen kuolemaa. Orestes on muuten kiinnostavalla tavalla samankaltainen hahmo kuin aiemmin lukemani Berenikeen traaginen Antiokhos, joka ei myöskään saa haluamaansa, vaan jää rakkauden liekkien korventamaksi. Orestesta pidetäänkin Antiokhoksen esiasteena. Muuten näytelmiä on vaikea verrata toisiinsa. No, sen ainakin voisi sanoa, että Berenike oli helpompaa luettavaa nykyihmiselle, joka ei ole opetellut ulkoa Antiikin Kreikan myyttejä ja sotia! Ne ovat Andromakhessa aika keskeisessä osassa, ja jouduin koko ajan virkistämään muistiani siitä, kuka nyt kuuluikaan mihinkin valtakuntaan.

Näytelmä sai suosion lisäksi osakseen myös kritiikkiä: sen hahmot eivät olleet aina yleviä ja oikeamielisiä sankareita (kuten käytännössä kaikki Corneillen näytelmien sankarit, joiden traaginen kohtalo syntyi siitä, että tarjolla oli vain huonoja vaihtoehtoja), vaan Racinen sankareilla on alhaisia ja itsekkäitäkin motiiveja ja he ovat epävarmoja omista valinnoistaan. Racine vastasikin kritiikkiin toteamalla, että tragedia syntyy epätäydellisten ihmisten epätäydellisistä valinnoista.

Kirjan tiedot:

Jean Racine: Andromaque. Tragédie. Nouveaux classiques Larousse, 1959 [1667]

Loppukesän lukemistoa

Koululaisten kesäloma on päättynyt ja uusi lukukausi alkanut kouluissa ja harrastuksissa. Se merkitsee monta vanhempainiltaa ja muistettavaa asiaa niin lapsille kuin aikuisillekin! Olen yrittänyt kirjoittaa blogiin muistiinpanot kirjoista noin kerran viikossa tai aina kirjan luettuani, mutta nyt kaiken tämän johdosta olen lipsunut tavoiteaikataulusta ja bloggaamattomien kirjojen jono on venynyt monen kirjan mittaiseksi! Lisäksi sairastin viime viikolla ensimmäistä kertaa koko 2,5-vuotisen pandemian aikana koronan! Tässä postauksessa siis lyhyehkot muistiinpanot kolmesta viime viikkoina luetusta kirjasta, jotta pääsen taas ajan tasalle.

Ensimmäiseksi ranskalaisen kirjailija ja historiantutkija Prosper Mériméen (1803–1870) novelli tai pienoisromaani Carmen (1845), jonka tarina tunnetaan paremmin Georges Bizet'n säveltämästä samannimisestä oopperasta vuodelta 1875. Oopperan vuoksi minäkin haetutin ranskankielisen kirjan Turun kaupunginkirjaston varastojen uumenista ja luin Carmenin ja Don Josén tarinan. Suomennoskin teoksesta löytyy, itse asiassa kaksikin, mutta nekin ovat päätyneet kokoelmahyllyiltä varastoon. Ei ihme, ooppera on monin verroin kirjaa suositumpi. Harva varmaan tietää koko kirjasta.

Mériméen novelli jakautuu neljään osaan. Ensimmäinen osa on kehyskertomus Carmenin tarinalle, ja siinä kertoja, matkustava historiantutkija, kulkee pitkin Andalusiaa tutustumassa historiallisiin tapahtumapaikkoihin ja aatelisten ja luostareiden kirjastoihin. Hän kohtaa ohimennen myös pahamaineisen bandiitin, Don Josén. Toinen osa vie Cordobaan, jossa kertoja tapaa sattumalta myös "mustalaistyttö" Carmencitan. Tämä toinen osa päättyy siihen, kun tässä vaiheessa vangittu Don José pyytää saada kertoa elämäntarinansa. Kolmas osa on sitten Don Josén kertoma traaginen tarina, johon oopperan tapahtumat perustuvat. Neljäs osa on tyyliltään aivan erilainen: se ei ole tarinankerrontaproosaa vaan historiantutkija-kertojan selvitystä "böömiläisten" (bohémiens) elintavoista, ulkomuodosta, kielestä ja historiasta, tietenkin 1840-luvun käsitysten mukaan. "Böömiläisillä" tarkoitetaan siis romaneja, joiden alkuperästä ei tuohon aikaan ollut kovin tarkkaa käsitystä. Romanien ajateltiin olevan kotoisin jostain mahdollisimman kaukaa kunniallisen maailman ulkopuolelta, eli esimerkiksi Böömistä. Toisen teorian mukaan romanit olivat kotoisin Egyptistä, ja tekstissä sanotaankin "affaires d'Egypte" eli "Egyptin bisneksiä" kun tarkoitetaan tarinan romanien lähtevän salakuljetus- tai ryöstöretkille.

Nykylukijan olisi mahdollista tiivistää Mériméen kertomus näin: viisas maailmanmatkaaja kertoo siitä, miten rehti ja kunniallinen mies (Don José) on langennut kevytkenkäisen "mustalaisnaisen" (Carmen) lumoon ja ajautuu "böömiläisten" mukana järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle ja rikollisuuden tielle. Aika kulunut femme fatale -asetelma, ja tekstistä paistaa läpi myös romaneihin kohdistuva rodullistaminen ja yhteiskunnallisten ja etnisten hierarkioiden kritiikitön havainnointi tai pönkittäminen. No, oopperassa nämä puolet kirjasta ovat onneksi jääneet taka-alalle ja tarinaan on lisätty ihmissuhdedraaman monimutkaistamiseksi lisää hahmoja: Don Joséhen rakastunut maalaistyttö Micaëla ja härkätaistelijasankari Escamillo, joka hullaantuu Carmeniin (tunne on molemminpuolinen). Carmen on mezzosopraano, Micaëla sopraano, Don José sankaritenori ja Escamillo basso. Ooppera on yksi kaikkien aikojen suosituimpia, joten moni tunnistaa sen musiikkia, vaikka ei oopperaa harrastaisikaan. Erityisen tunnettuja ovat Carmenin aaria L'amour est un oiseau rebelle ja Escamillon toreador-kappale kuoron kanssa.

Kävin katsomassa Carmenin Savonlinnan oopperajuhlilla, eikä Mériméen tekstin lukemisesta ollut suurta iloa. Oopperan partituurihan minun olisi mieluummin kannattanut lukea! Savonlinnassa käytyäni palautin kirjaston kappaleen takaisin varastoon.

Seuraava kirja on Karin Smirnoffin Viedään äiti pohjoiseen (suom. Outi Menna). Se on toinen osa Smirnoffin Jana Kippo -trilogiasta, joka seuraa Jana Kippo -nimisen naisen paluuta etelä-Ruotsista kotiseuduilleen Norrbotteniin. Luin trilogian ensimmäisen osan Lähdin veljen luo viime syksynä. Tässä osassa tarina jatkuu Kipon sisarusten Janan ja Brorin äidin kuolemasta. Meänkielinen äiti on elänyt karun elämän väkivaltaisen puolison armoilla, mutta äidin tausta jo ennen onnetonta avioliittoa on täynnä vaiettuja salaisuuksia. Äidin viimeisiä sanoja olivat "hännelä", siis "hän elää". Ketä äiti on mahtanut tarkoittaa? Salaisuus selviää, kun äidin lapsilleen kirjoittamat kirjeet saa kuoleman jälkeen avata.

Kaksikko Jana ja Bror lähtee kuljettamaan äitiä hautajaisia varten tämän kotikylään Kukkojärvelle, kuten äiti oli viimeisenä toivonaan esittänyt. Paikkakunnalla vaikuttaa lahkomaiselta tuntuva uskonyhteisö, josta äiti on aikanaan lähtenyt. Jana on oitis varuillaan, mutta pikkuveli Bror saa yhteisöltä niin lempeän ja lohduttavan vastaanoton itkettyään äitinsä hautajaisissa, että yhteisö kietoo hänet otteeseensa. Janakin kaipaa läheisyyttä, mutta aistii vallankäyttöä ja valtasuhteita, eikä yritäkään suhtautua myötäsukaisesti yhteisön nokkamiehiin. Sen sijaan hän löytää serkustaan jussirahannista turvallisen tukikohdan, mutta luottaminen ja parisuhteeseen asettuminen on Janalle miltei mahdotonta. Janassa on kuitenkin myös lempeä, huolehtiva puoli, ja kaltoinkohdeltuja ihmisiä kohdatessaan hän tuntuu aina tietävän, mitä tehdä, tai ainakin tietävän, että nyt pitää tehdä jotakin. Erilaisten riippuvuuksien ja väkivaltaisten suhteiden uhreja löytyy Norrbottenin peräkyliltä paljon. Jana työntää mielellään omat kipupisteensä aina loitolle, mutta kipeitä ja vaiettuja asioita ei voi kuitenkaan vaieta kuoliaaksi, vaan ne voivat seurata teinivuosista kuolinvuoteelle saakka, kuten Janan äidille, muorille esimerkiksi käy. Smirnoffin aiheet ovat kipeitä, mutta elämän potkimia ihmisiä kuvataan kunnioittavasti, vaikkakin aika lakonisesti.

Trilogian viimeinen osa ilmestyy suomeksi syksyllä, ja sen jälkeen Karin Smirnoffista tulee seuraava Stieg Larssonin starttaaman Millennium-sarjan kirjailija! Lisbeth Salander pääsee puheista päätellen myös Pohjois-Ruotsiin.

Kolmantena ja viimeisenä kirjana on ranskalaisen, algerialaistaustaisen Faïza Guènen romaani vuodelta 2020, La Discrétion. Faïza Guène nousi maailmanmaineeseen esikoisromaanillaan Kiffe kiffe demain (Hällä väliä huomisella, suom. Reita Lounatvuori), joka julkaistiin vuonna 2004 kun kirjailija oli vain 19-vuotias. Pariisin liepeillä sijaitsevassa lähiössä asuvasta tytöstä kertova romaani käännettiin parillekymmenelle kielelle.

Guènen romaanit ovat yhteiskunnallisia näytelmiä tai tutkielmia, niin myös La Discrétion. Se on sirpalemainen teos, joka kertoo Algeriassa syntyneistä Yaminasta ja tämän miehestä Brahimista, muutosta Ranskaan ja kulttuurishokeista, sekä Yaminan neljästä lapsesta ja näiden paikasta ranskalaisessa yhteiskunnassa. Yamina on joutunut menettämään niin henkisen kuin fyysisenkin kotinsa Algeriassa, eikä juurtuminen uuteen asuinpaikkaan käy helposti, kuten monessa kirjassa on ennenkin kuvattu. Yaminan ja Brahimin elämä on ollut puurtamista ja raatamista, ja he ovat tehneet monenlaisia uhrauksia lastensa eteen, kuten ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajat usein tekevät. Yaminalle ei jää oikein tilaa millekään muulle tunteelle ja olemisen tavalle kuin otsikon discrétion, huomaamattomuus ja vaatimattomuus, jonkinlainen jatkuva anteeksipyyntely omasta olemassaolosta.

Tunne siirtyy Yaminan lapsiin hieman eri tavoin. Vanhin tytär Malika on kiltisti asettunut järjestettyyn avioliittoon, joka päättyy hieman häpeällisenä pidettyyn eroon. Imane puolestaan on muuttanut kotoa vasta 31-vuotiaana naimattomana naisena, ja lukija saa seurata hänen yrityksiään luoda itselleen itsenäinen elämä. Hannahissa herää jonkinlainen kapina äidin nöyristelevää asennetta vastaan, ja hän tahtoo murtautua ulos tästä hiljaisesta ulkopuolisuudesta ja toisen luokan kansalaisuudesta. Tiellä on aivan valtavasti henkisiä esteitä eikä avun hakeminen ole helppoa; Hannah on kuitenkin päässyt psykoterapiaan, vaikka on jo sitä ennen joutunut avamaan monenlaisia solmuja: "minä olen vahva ja sitkeä algerialainen nainen, pärjään omillani missä vain" tai "minä olen uskovainen nainen ja voin luottaa kaikessa Jumalan apuun, joten psykoterapia on turhaa". Poika Omar puolestaan tekee parhaansa täyttääkseen erilaiset maskuliinisuuden odotukset, mikä on vaikeaa kun joutuu työkseen ajamaan Uberia (mitä ei luokitella menestystarinaksi) eikä niistä odotuksistakaan oikein ota selvää. Omar muuten tapaa kirjassa erään tytön ja tekee parhaansa esiintyäkseen edukseen – hän kutsuu tytön treffeille syömään hienoon Hotel Lutetiaan (Lutetia=Pariisin  nimi roomalaisajalla eli aika painava symbolinen paikka). Ravintolan menun hinnat ovat uskomattoman kalliita ja Omar tuntee olonsa korostetun ulkopuoliseksi. Tyttö on kuitenkin ihana, ja ehdottaa treffien siirtämistä kalliista ranskalaisuuden lavasteista johonkin arkisempaan ja vähemmän stressaavaan paikkaan. Niitäkin onneksi on, pitää vain ymmärtää etsiä.

Vaikea tätä kirjaa on tiivistää mitenkään kovin ytimekkäästi. Se kuvaa perhettä, jonka jäsenet ovat hyvin läheisiä, se kuvaa vanhempien rakkautta ja huolenpitoa, se kuvaa sitä, miten vaikeaa voi olla lunastaa paikkansa maailmassa siirtolaisten lapsena. Se ei etene minkään huolellisesti punotun juonen varassa, vaan kauniiden virkkeiden ja emotionaalisesti perspektiivien kautta.

Emily Thomas: Matkanteon mieli

Lukuvuorossa tällä kertaa filosofiakustantamo niin & näin julkaisema matkustamisen filosofiaa käsittelevä kirja Matkanteon mieli, jonka on kirjoittanut Durhamin yliopistossa filosofian lehtorina toimiva Emily Thomas. Ajankohtaista kesäluettavaa, sillä kesällä monilla on lomaa ja siten aikaa matkustaa! Minäkin tein yhden pidemmän pyörämatkan ja kävin myös junan ja lautan kyydillä Virossa. Kirjastoluokituksessa kirja on määritelty kuulumaan sekä luokkiin 40.7 eli matkailu että luokkaan 11 eli filosofia, johon kuuluu kaikenlaista metafysiikasta vapaan tahdon kysymyksiin ja tietoteorioihin. En tiedä teistä muista, mutta vaikka minua itseäni kaikenlainen lukeminen ja maailman ilmiöt kiinnostavat, filosofia on saanut ajatuksissani kärsiä aina jonkinlaisesta "vaikeaselkoisesta" maineesta. Vaan pelko pois! Kuulkaa, mitä esimerkiksi Torsti Lehtinen sanoo Søren Kierkegaardin elämäkerran alkusanoissa:  Filosofiaa ei kukaan voi välttää. Jokainen joutuu ajattelemaan, mihin elämänsä käyttää. Jokaisen on pakko valita tapansa elää ihmisenä. Valitsematta jättäminenkin on valinta. Pakko olla yhtä mieltä ja sen myötä unohtaa tähän oletettuun vaikeaselkoisuuteen liittyvät suorituspaineet. Filosofia on keino tutkia todellisuutta, tietoa, ihmisenä olemista ja kaikenlaisia näihin liittyviä, valtavan kiinnostavia asioita. Esimerkiksi tarkastella matkustamisen motiiveja, tapoja ja merkityksiä!

Tämä Emily Thomasin kirja on käsittääkseni ainoa olemassaoleva matkustamisen filosofiaa käsittelevä teos. Se on jaettu osin teemojen ja osin kronologian perusteella kahteentoista lukuun, joita ovat esim. Mitä kartat ovat?, Vuoristomatkustus ja Henry Moren tilafilosofia tai Tuhoturismin etiikka. Kirja tarjoilee monenlaisia kiinnostavia perspektiivejä matkustamiseen, matkustajiin ja tilaan, jossa he kulkevat. Aivan aluksi todetaan klassikkofilosofien suulla, että matkustaminen ja maisemien vaihto johtaa toiseuden kokemiseen, joka jo itsessään kehittää mieltä ja pakottaa kyseenalaistamaan asioita, joita pidämme ilmeisinä; selvittämään, mitä ja miten todella tiedämme maailmasta. Tästä Thomas jatkaa esittelemällä mm. Descartesin ja Locken ajatuksia synnynnäistä ideoista ja tilafilosofian teorioita. Tilafilosofiaa käsittelevä luku oli minusta kirjan parasta antia! Se käsitteli erilaisia tilateorioita (Demokritoksen "tyhjiöteoria" tai aristoteelinen teoria, jonka mukaan materiasta tyhjää tilaa ei ole olemassakaan) ja ajatuksia äärettömyydestä/äärellisyydestä ja Jumalan suhteesta maailmaan. Thomas esittelee tässä luvussa erityisesti Henry Moren tilafilosofiaa: More havaitsi että tilan ja Jumalan attribuutit alkoivat muistuttaa kovasti toisiaan (valtava, muuttumaton, ikuinen jne). Yleisessä mielikuvituksessa Jumala, tila ja äärettömät maisemat alkoivat kietoutua yhteen. Tätä havainnollistetaan muun muassa aikalaislähteiden kuvauksilla vuoristoista tai muista jylhistä tai ylevistä paikoista ja tiloista. Matkustukseen tämä liittyy uudelleen sillä tavalla, että tällainen luonto- tai maailmankuva on oiva kasvualusta esimerkiksi alppiturismille tai romanttisille merenrantamatkoille. Tai, mikäli "ylevään" ajatellaan kuuluvan jonkinlaista eksistentiaalista pelkoa mahtavan luonnon edessä, siitä versoo myös esimerkiksi vuoristokiipeily, yösukeltaminen tai haiden seassa uiminen.

Oman katsauksensa saavat myös grand tour -matkaperinne ja nykyinen "tuhoturismi", jossa matkustetaan esimerkiksi Malediiveille ennen kuin nouseva meri peittää ne alleen, tai katsomaan jäätiköitä ennen kuin ne sulavat. Luin mielenkiinnolla myös Thomasin luvun "mökkipornosta" (cabin porn), joka edustaa luontofilosofian ja transsendentalismin jatkumoa ja jonka estetiikka koostuu koskemattoman luonnon keskelle rakennetuista puisista mökeistä. Henry David Thoreaun ja Ralph Waldo Emersonin lukijat voivat tässä ajatella heti klassikkoteoksia Walden (suom. Antti Immonen) tai Emersonin esseitä tämän "mökkipornon" alkuperänä. Luontofilosofialle on tilausta Suomessakin, jossa moni hankkii itselleen mökin tai haaveilee mökistä, ellei peräti muuttamisesta pysyvästi korpeen. Mökkeily ja cabin porn edustavat oravanpyörän ulkopuolella elämistä, itseriittoisena tai omavaraisena, miehekkään riippumattomana, informaatiovyöryn ulkopuolella ja yksinkertaisemmassa ajassa. Nämä ovat houkuttelevia ideoita. Thoreaun ja Emersonin aikana luonnon ja ihmisen suhde on silti ollut hyvin erilainen kuin nykyään, ja minun on 2000-luvun ihmisenä helpompi mieltää mökkeily kuluttamiseksi (sekä rahan että luonnonvarojen) kuin matkustamiseksi: nykyihminen ajaa liimapuupalkista rakennetulle mökilleen omalla autolla ja käy matkalla marketissa, eikä hedonismin ja kilpailun riivaama nykyaika yksinkertaistu sillä, että sen ongelmia pakenee vapaapäiviksi yksinäisyyteen tai grillaamaan perheen kanssa. Erämaa kutsuu meitä silti samalla tavalla kuin Thoreauta ja Emersonia, ja kysymyksetkin ovat osin samoja. Mitä ihmiset ovat? Mitä erämaa on? Miten ne suhtautuvat toisiinsa?

Kirjan tiedot:

Emily Thomas: Matkanteon mieli. Filosofit liikkeellä (suom. Tapani Kilpeläinen). Niin & näin, 2022. 219 sivua.