Ia Genberg: Yksityiskohdat

Sunnuntai-iltana lukupiiri kokoontui keskustelemaan Ia Genbergin tiiviistä ja mietteliäästä romaanista Yksityiskohdat. Se onkin ajankohtainen kirja, sillä Genberg on tulossa parin päivän päästä eli tulevana lauantaina Helsinki Lit -käännöskirjallisuustapahtumaan keskustelemaan teoksestaan haastattelija Katja Kallion kanssa! Yksityiskohdat on Genbergin (s. 1967) neljäs teos ja ensimmäinen suomennos. Se voitti Ruotsin arvostetuimman Augustprisetin viime vuonna. Suomennoskin on ehtinyt kerätä kehuja, ja kuoroon on helppo yhtyä! Tässä on upeasti kirjoitettu teos.

Kirja koostuu neljästä luvusta tai esseestä tai ihmisestä: Johanna, Niki, Alejandro ja Birgitte. He kaikki ovat joskus, kukin oikeastaan vuorollaan, olleet osa kertojan elämää. Muistot heistä tulevat ja menevät sillä tavalla kuin muistot nyt tulevat: tunnemuistoina, välähdyksinä, näkyinä, tuoksuina. (Niin, yksityiskohtina.) Sillä tavalla muistot käsittääkseni oikeastikin syntyvät ja pysyvät: ne tallentuvat aivoissa hermosolujen välisiin yhteyksiin, tai yhteyksiksi. Syntyy uusia synapseja, ja ne saattavat pysyä aivan uskomattoman, itsepintaisen pitkään..

Nämä neljä ihmistä ovat jättäneet itsensä muotoiset jäljet kertojan elämään. Elämä koostuu hetkistä ja ihmisistä, joita kohdataan, ja Genbergiä luettuaan on vaikea enää sanoa, että jokin ihmissuhde on päättynyt. Päätyttyäänkin ne nimittäin jäävät elämään ihmisen muistoihin. Äkkiarvaamatta päättynyt suhde Johannaan; tasapainoton ja arvaamaton, mutta jotenkin karismaattinen Niki; nopeasti leimahtanut suhde Alejandroon ("juuri kun kaipasin hirmumyrskyä, sellainen tulikin"); ahdistuksen alle puristunut Birgitte. Kuten Antti Majander Hesarin arvostelussa tiivistää: koostumme toisista ihmisistä kuin palapeli, joka pysyy iäti keskeneräisenä kamarin lattialla satunnaisten kävijöiden jaloissa.

Yksityiskohdat oli upea kirja sekä kokonaisuutena että yksittäisinä virkkeinä, ja suomentaja Jaana Nikula on rakentanut ne virkkeet aivan uskomattoman taidokkaasti suomeksi: pitkistä, assosiatiivisista ketjuista päädytään taitaviin kiteytyksiin. Kertojan katse tarkentuu muistoissa ja ihmissuhteissa  koko ajan nimittäin sellaisiin yksityiskohtiin, joita hän kuvaa kauniilla tarkkuudella. Varsinkin kipeitä asioita kuvatessaan hän saa lukijan pidättämään hengitystään.

Birgitte ei kai koskaan muistellut tapausta, päivisin. Kului kolmekymmentä vuotta ennen kuin hän kertoi sattuneesta, ja silloinkin vain yhdelle ihmiselle, ja hän luultavasti huomasi, ettei tapahtunut ollut enää pelkkä "tapaus" mielen pohjalla vaan pikemminkin väri tai fraktaali, ei edes varsinainen muisto vaan paikka josta muistot kumpusivat, varjo joka oli päivittäin heijastellut hänen elämäänsä. Sillä tavoin kai yksittäiset tapahtumat vaikuttavat, kapseloituvat myrkkyineen, joita ne sitten pikkuhiljaa valuttavat mieleen.

Kirjan tiedot

Ia Genberg: Yksityiskohdat. Suomentanut Jaana Nikula. Johnny Kniga 2023, 160 sivua.

Alkuvuodesta luettuja

Kirjojen lukeminen on usein paljon hauskempaa kuin niistä kirjoittaminen. Kun yksi kirja päättyy, tekee mieli heti aloittaa seuraava, ja saattaa käydä niin kuin minulle on taas käynyt, että bloggaamattomien kirjojen jono venyy venymistään eikä jää aikaa miettiä mitään muistiinpanojen kirjoittamista. Korjataan taas tilannetta hieman! Tässä postauksessa siis muistiinpanot kolmesta viime viikkoina luetusta kirjasta. (Ne ovat Jevhenija Kuznjetsovan Kysykää Mialta, Amia Srinivasanin Halun politiikka ja Ralph Ellisonin Näkymätön mies.)

Ensimmäiseksi ukrainalaisen kirjailija, kääntäjä ja tutkijatohtori Jevhenija Kuznjetsovan teos Kysykää Mialta, joka oli viime vuonna EU:n kirjallisuuspalkintoehdokkaana (palkinto meni georgialaiselle Iva Pezuashvilille). Maailman katseet ovat ikävä kyllä yhä kiinni Ukrainassa, ja Venäjän hyökkäyksen tuhoista uutisoinnin lisäksi moni tahtoo tutustua maan kulttuuriin ja kirjallisuuteen. Se tuntuu todella, todella tärkeältä erityisesti siksi, että Venäjän tavoitteena ei selvästi ole vain valloittaa maata ja sen asukkaita, vaan tuhota ukrainalainen kulttuuri ja identiteetti. Käsittämätöntä pahuutta.

Kysykää Mialta on tarina persoonallisista naisista, sukupolvien ketjusta ja kotipaikasta. Jokaisella elävällä olennolla on oikeus turvapaikkaan, kuuluu ennen Venäjän hyökkäystä kirjoitettu aloituslause. Isoäiti Teodoran talo tsehovilaisesti villiintyneine puutarhoineen on aina tarjonnut kodin, turvallisen hengähdyspaikan, "luusereiden turvapaikan" kuten tytöt taloa kuvailevat, jossa on ollut tilaa kaikille ihmisille ja kaikille murheille. Kesän alussa lapsenlapset Mia ja Lilia saapuvat taloon: Turvapaikka oli rakennus, jossa oli valtavat epäsuhtaiset ikkunat, kulunut lattia ja laho terassi, ja se oli kokonaan pensaiden, vadelman, karhunvatukan, humalan, korkeiden poppeleiden, koivujen, villiluumujen ja omena- ja päärynäpuiden peitossa. Kesän mittaan paikalle tulee muitakin: viimeisillään raskaana oleva serkku Marta, Mian ja Lilian äiti Maria, ja lopulta liuta erilaisia ihmisiä – entisiä ja nykyisiä kumppaneita, lapsia ja aikuisia. Talon vetovoiman säde oli melkein viisituhatta kilometriä, sillä Marta tulee paikalle Intiasta asti.

Paljon ei yhden kesän aikana ehdi tapahtua noinniinkuin juonen puolella, mutta tässä kirjassa juonen sijaan tärkeämpiä ovatkin henkilöt (ja keskustelut!). Elämä on ennustamaton ja arvaamaton juttu, ja ratkottavia ongelmia riittää, aina muratin kitkemisestä suuriin elämänvalintoihin asti. Jotain valintoja ja päätöksiä on tehtävä, mutta monet niistä vaativat kypsyttelyaikaa ja verkkaasti rivien välissä eteneviä keskusteluita. Kesän mittaan villiintyneessä puutarhassa kypsyy kuitenkin monenlaista uutta.

Kirjan tiedot

Jevhenija Kuznjetsova: Kysykää Mialta (suomentanut Eero Balk). Aula & Co 2022, 217 sivua.

Sauraavaksi Amia Srinivasanin Halun politiikka – 2020-luvun feminismi, joka tarkastelee muutamia seksuaalisuuteen, haluun ja seksiin liittyviä kysymyksiä. Kirja jakautuu kuuteen esseemäiseen lukuun, ja luvut käsittelevät esimerkiksi nk. incel-miehiä, pornoa, opiskelijoiden ja opettajien välisiä suhteita, kapitalismia ja pakkovaltaa. 

Srinivasan toimii Oxfordin yliopistossa yhteiskuntatutkimuksen ja  politiikan tutkimuksen professorina, joten kirjassakin analyyttinen katse suuntautuu rakenteisiin ja yhteiskunnallisiin hierarkioihin. Heti kirjan avaavassa incel-miehiä käsittelevässä luvussa Srinivasan tarkastelee sitä, miten näiden miesten näkemysten ja puheenvuorojen nojalla on nähtävissä, että heidän kokemansa viha ja katkeruus syntyy siitä, että miehet kokevat oman seksuaalisen statuksensa matalaksi. Miehet ikäänkuin asettuvat vastustamaan "seksuaalisia markkinoita", joilla näkevät itsensä häviäjinä, mutta samalla sitovat itsensä ja muut tiukasti tähän samaan statushierarkian ja markkinoiden ajatukseen. Srinivasan osoittaa ajatusmallin taustalle erilaisia tunnistettavia patologioita: ensinnäkin uusliberalismin patologia, jossa koko ajan lisää elämänalueita sulautetaan markkinalogiikan piiriin ja toiseksi patriarkaatin patologia, joka on kapitalistisissa yhteiskunnissa pyrkinyt näkemään naiset ja kodin turvasatamana, johon paeta markkinoiden melskeitä, ja vapaasti saatavilla olevan hoivan ja rakkauden lähteitä. Yksi kirjan myöhemmistä luvuista on myös nimeltään "Oikeus seksiin", ja otsikko onkin oma kiinnostava kysymyksensä. Minkälainen oikeus? Kenellä? Kenen velvollisuus ?

 Kiinnostavaa on se koko Srinivasanin kuvaama psykoseksuaalinen järjestelmä ja se, miten kulttuuri (sis. myös pornokuvaston) muovaa haluja ja niiden ilmaisun tapoja. Lisäksi Srinivasanin katse tarkastelee viimeisessä kapitalismia ja pakkovaltaa käsittelevässä luvussa sitä, miten feminismi on  tähän mennessä pyrkinyt lisäämään tasa-arvoa ja inhimillistä hyvinvointia pitkälti lähinnä keinoilla, jotka silti nojaavat kapitalistiseen ja patriarkaaliseen oikeusjärjestelmään (Srinivasan kutsuu sitä rangaistusfeminismiksi). Kun järjestelmä on rakentunut puolustamaan valkoisten ja valtaapitävien, jotain omistavien ihmisten oikeuksia, sen puitteissa on hankala saada eriarvoisuutta supistumaan. (Tämä on suomalaisestakin näkökulmasta olennainen perspektiivi, kun ajattelee ammatillisen koulutuksen tilaa tai jengiytymistä.) Intersektionaalisen feminismin perspektiivi tulee esiin esimerkiksi tässä muistiin kirjaamassani katkelmassa:

Taloudelliset suhteet olisi uudelleenjärjesteltävä niin, että selviytymiseen liittyvät rikokset – ruoan varastaminen, rajojen ylittäminen, kodittomuus – kävisivät tarpeettomiksi. (George Floyd surmattiin hänen yritettyään maksaa savukkeita väärennetyllä setelillä. Hän oli äskettäin menettänyt työnsä.) Sen vuoksi olisi kehitettävä sosiaalisia ja poliittisia ratkaisuja sellaisten tarpeiden tyydyttämiseksi, jotka täyttämättöminä aiheuttavat yksilöiden välistä väkivaltaa: edulliset asunnot, terveydenhoito, koulutus ja lastenhoito, kunnolliset työpaikat demokraattisesti toimivilla työpaikoilla, taattu perustulo, paikallinen ja demokraattinen julkisten varojen käytön ja käyttötarkoitusten valvonta, vapaa-ajan viettoon ja kokoontumiseen soveltuvat tilat, puhdas ilma ja vesi.

Kirjan tiedot

Amia Srinivasan: Halun politiikka – 2020-luvun feminismi. Suomentanut Laura Lahdensuu. Gummerus 2022. 344 sivua.

Viimeisenä vielä jokunen viikko sitten luettu lukupiirikirja eli Ralph Ellisonin vuonna 1952 ilmestynyt Näkymätön mies (suom. Jouko Linturi). Olen osallistunut kuluneen talven aikana klassikkolukupiiriin, jossa on yritetty lukea ilmeisten klassikoiden (Thomas Mannin Taikavuori) lisäksi tällaisia unohdettuja klassikoita, ja Näkymätön mies poimittiin lukemistoon jostakin toisesta klassikkolistauksesta. Se palkittiin aikanaan yhdysvaltalaisella The National Book Awardilla.

Päähenkilö, näkymätön (ja nimettömäksi jäävä) mies, on kirjan alussa stipendillä opiskeleva lahjakas nuori musta mies jossain siellä 1930- ja 1940-lukujen Yhdysvalloissa. Kirja on hurja kuvaus siitä, miten elämä kuljettaa hänet New Yorkiin, maalitehtaalta Harlemiin ja keskelle kiihkeää kansalaisoikeuskamppailua. Itse tarinan rinnalle nousee kuitenkin myös sen kieli ja kerronnan tapa: se on jotenkin surrealistinen, täynnä vertauskuvia ja tajunnanvirtamaisia katkelmia. Taideproosaa ja tarinaansa suurempi teos.

Tarina on eräällä tavalla myös kasvukertomus; päähenkilö kasvaa ja muuttuu jokseenkin naiivista opiskelijasta kansalaisoikeusliikehdinnän johtohahmoksi. Käännekohtana toimii erään vanhan pariskunnan häätö, jota hän joutuu todistamaan. Mies tulee yllyttäneeksi muut vastarintaan pääoman ja valtakoneiston edustajia vastaan, ja samalla sulautuu yhteen pariskunnan ja koko ihmisryhmän kanssa: Olisin halunnut lähteä tieheni, mutta en millään kehdannut lähteä; minusta oli äkkiä tulossa niin likeisesti osallinen tähän kaikkeen etten voinut lähteä. Hän katselee pariskunnan elämästä kertovia tavaroita (mm. orjan vapautuskirja) ja tuntui kuin minulta olisi paraikaa riistetty jotakin tuskallista mutta kuitenkin kallisarvoista, jonka menettäminen oli minulle sietämätöntä, jotakin jonka menetys järkytti olotilaani niin kuin minulta olisi vedetty pois mätä hammas, jonka särkyä olisin mieluummin sietänyt vaikka kuinka kauan kuin antautunut alttiiksi poisvetämisen tuottamalle lyhyelle tuskanpurkaukselle.

Kirja käsittelee monenlaista valtaa: yhteiskunnallisia valtarakenteita ja kansalaisoikeuksia, mutta myös sitä, miten helposti vallankäyttäjän omat intressit nousevat kilpailemaan julkilausuttujen ja jalojen intressien kanssa. Kirjan alussa opinahjon rehtori Bledsoe kantaa enemmän huolta omasta maineestaan ja asemastaan kuin opiskelijoiden tulevaisuudesta; New Yorkissa Veljeskunnan johtohahmot kamppailevat keskenään vallasta ja kaikenlaiset tavoitteet ja intressit sekoittuvat keskenään.

Kirjan loppu on aika enigmaattinen ja vaikuttava, ja kertoja-päähenkilön on itsekin vaikea oikeasti nähdä itseään toisten odotuksilta ja mielikuvilta.

Kun eräänä kevätaamuna olin matkalla töihin, laskin että  minua tervehti viisikymmentä tuntematonta ihmistä, ja aloin tajuta että minussa oli kaksi minuutta: entinen minäni joka nukkui muutamian tunnin yössä ja uneksi jsoskus isoisästäni ja Bledsoesta ja Marysta, minä joka lensin siivittä ja syöksyin alas huimaavista korkeuksista, ja uusi julkinen minäni joka puhui veljeskunnan puolesta ja alkoi nousta niin paljon tärkeämmäksi kuin tuo toinen että tunsin juoksevani kilpaa oman itseni kanssa.

Kirjan tiedot

Ralph Ellison: Näkymätön mies. Suomentanut Jouko Linturi. Tammi 1969. 528 sivua.

George Orwell: Puilla paljailla

Kevään saapuessa Pariisiin tuntee nöyrinkin kuolevainen asuvansa paratiisissa, kirjoitti Henry Miller. Ah, Pariisi ja kevät. Itsekin astuin koko kaupunkiin ensimmäistä kertaa juuri maaliskuussa. Kevät tuoksuu kaikkialla mukavalta (vaikka suuri osa siitä oikeasti johtuu siitä, että routa sulaa ja kaikki maaperän humuksen hajoamis- ja mätänemisprosessit pääsevät taas käyntiin), mutta Pariisissa on silti jotain selittämätöntä ihanuusekstraa juuri keväällä. On lämmintä mutta ei tukalan kuuma, kirsikkapuut kukkivat, tekee mieli istua kahvilaan lukemaan sanomalehtiä ja katselemaan katujen vilinää.

Millerin aikalainen George Orwell on kokenut Pariisin hieman toisin! Luin juuri Orwellin kiinnostavan päiväkirjamaisen kirjan Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa. Se onkin Orwellin esikoisteos, julkaistu vuonna 1933, ja perustuu otsikon mukaisesti Orwellin rahattomaan elämään molemmissa kaupungeissa 1920-luvun lopulla. Pariisissa eli taiteen ja boheemin elämän kaupungissa asui samoihin aikoihin tietenkin paljon muitakin rahattomia englanninkielisiä taiteilijoita, vaikkapa nyt Hemingway ensimmäisen vaimonsa kanssa, Ezra Pound, Gertrude Stein, F. Scott Fitzgerald, James Joyce ja monet muut. Hemingwaynkin ruokabudjetti oli usein laihanlainen: useimmilla novellieni henkilöillä oli valtava ruokahalu ja suuri kiinnostus hyvään ruokaan ja -- enimmät heistä olivat ryypyn kipeitä.

Rahattomuus ja Pariisi siis yhdistää muita taiteilijoita ja Orwellia, mutta eroja tosiaan on. Orwell (oikealta nimeltään Eric Arthur Blair) oli käynyt arvostettuja sisäoppilaitoksia ja valmistunut Eton Collegesta, ja valmistuttuaan ollut isänsä lailla töissä Etelä-Aasiassa siirtomaavirkamiehenä. Hän kuitenkin irtisanoutui niistä töistä ja palasi Eurooppaan. Vuonna 1928 hän muutti Pariisiin tarkoituksenaan ei taiteilla tai viettää boheemin yläluokkaista elämää, vaan tutustua kaupunkiin ja köyhälistön elämään. Heti kirjan alussa hän kuvailee hyvin kansanomaista asuinkatuaan ja kertoo vastoinkäymisistä, joiden päätteeksi joutuu aivan puille paljaille: hän sairastuu ja vähätkin rahat varastetaan. Kaikkein absoluuttisin rahattomuuden kausi kestää tuolloin kolmisen viikkoa, ja hän tietää voivansa hetkenä minä hyvänsä lähettää sähkösanoman kotipuoleen ja pyytää rahaa, mutta jonkinlainen vaikeasti määriteltävä häpeän tunne estää. Niinpä hän alkaa elättää itsensä raskailla ja hyvin huonosti palkatuilla tiskarin ja plongeurin hommilla (luulen kyllä että osittain rahattoman elämän motiivina on ollut halu kerätä materiaalia ja kokemusta köyhälistön elämästä).

Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa on tosiaan päiväkirjamaista kuvausta köyhyydestä ja loputtomasta raatamisesta. Rahattomuuden vuoksi kaikki on hankalaa, vaatteita pitää pantata ja koko ajan laskea ja miettiä mihin rahat riittävät ja mistä jää puute. Jotain arkea vaikeuttavaa säätöä on koko ajan meneillään – sehän pätee kyllä köyhyyteen edelleenkin. Hänen elinpiiriinsä kuuluu samassa jamassa olevien kiertolaisten ja mierolaisten kavalkadi, ja erityisesti venäläisen Boriksen kanssa he sinnittelevät yhdessä työpäivästä ja -paikasta toiseen. Työ Hotel X:n keittiössä on yhtä loputonta raatamista – työ hotellissa opetti minulle unen todellisen arvon samalla tavalla kuin nälän näkeminen oli opettanut minulle ruoan arvon – mutta kun Boris hankkii heille työpaikan viimein avautuvasta auberge de Jehan Cottardista, entinen paikka alkaa vaikuttaa lomanvietolta.

Enimmäkseen kirjassa seurataan kirjoittajan selviytymistä arjesta, kuvaillaan hänen kohtaamiaan ihmisiä tai tiskarin tai plongeurin töitä tai sitä täydellistä, hurjaa iloa kun väsyneet ihmiset pääsevät hetkeksi irroittelemaan ja juopumaan. Sen lisäksi Orwell kirjassa jo pohtii esimerkiksi plongeurin työn yhteiskunnallista merkitystä ja sitä, miten väsymys ja puute vaikuttavat ihmisen (käytös)tapoihin ja ihmiseen syvemminkin. Myöhemmät Orwellin kirjat ovat yhteiskunnallisen kirjallisuuden klassikoita, mutta tinkimätön yhteiskunnallinen ajattelu näkyy jo tästä ensimmäisestä lähtien.

Pariisin jälkeen Orwell siirtyy Lontooseen ja miljöö vaihtuu ravintoloiden hikisistä keittiöistä kiertolaisten yömajoihin. Orwell listaa paikat, joista saa vähävarainen tai varatonkin majapaikan, kuvaa niiden varsin spartalaisia mukavuuksia ja kodittomien kulkurien elämää. Hän myös kuvaa sitä, miten hyväosaiset kaupunkilaiset tai ylipäätään ne, jotka ovat onnistuneet jollakin lailla kiinnittymään järjestäytyneeseen yhteiskuntaan, noteeraavat kulkurit ja kodittomat lähinnä kauhukertomuksissa.

Kun muistaa, että kulkuri on vain työtön ihminen, jonka laki pakottaa kiertolaiseksi, hirviö-kulkuri katoaa. En tietenkään väitä, että kulkureista useimmilla olisi ihanteellinen luonne; sanon vain, että he ovat todellisia ihmisolentoja ja että jos he ovat muita ihmisiä huonompia, se ei ole heidän elämäntapansa syy vaan seuraus.

Kirjastossa Puilla paljailla on luokiteltu kertomakirjallisuuteen eli romaanien sekaan luokkaan 84.2, ja kertomushan se on. Minkälainen mahtaa olla luokka 80, kaunokirjalliset sekasisältöiset teokset? Jaa'a. Joka tapauksessa kirjallaan Orwell tahtoo vain sanoa, että tällainen maailma odottaa, jos rahat loppuvat.

Kirjan tiedot

George Orwell: Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa. Suomentanut Jukka Kemppinen. WSOY 1985, 209 sivua.

Tommi Liimatta: Hautajaiskengät

Lukupiirissä luettiin Tommi Liimatan parin vuoden takainen romaani Hautajaiskengät. Sukellus eteläisen Suomen kaupunkilaisnaisen elämästä pohjoisen syrjäseudun miesten pariin! Mukava sukellus se oli, ja muistutti taas kirjallisuuden samaistumisasioista: toiset kirjat ovat ikkunoita, joista näkee oman todellisuutensa ulkopuolelle, ja toiset kirjat ovat peilejä, joista voi katsella itseään. Hautajaiskengät oli tämän jaottelun mukaan minulle ikkuna.

Hautajaiskenkien kertoja on kaupunkilaistunut Kainuun syrjäseutujen mies Arno, jonka kaupunkilaistuminen on jäänyt kyllä pintakerrokseen – mies kaipaa usein takaisin kasvukeskusten ulkopuolisen maailman mielenmaisemaan, ja kirja rakentuukin kahdeksasta kesästä, joina mies palaa enonsa ja muiden sukulaisten luo. Kaupunkiin jäävät vaimo ja pieni lapsi, ja ikuisesti roikkumaan jäänyt gradu hautajaistavoista.

Arnon ja tämän Risto-enon ystävyys tuntuu mutkattomalta, ja miehet ovat helposti samalla aaltopituudella. Viinapulloja hankitaan ja tyhjennetään yksissä tuumin. Maailman asioista, menneistä ja nykyisistä, turistaan omaleimaisella kainuulaisnuotilla – minun piti kuvitella tuntemani pohjoissavolainen ihminen puhumaan kirjan henkilöiden äänellä, jotta pysyin repliikeistä jyvällä. Välillä päästään käymään Sami-serkun kanssa järvellä tai metsällä. Kirjan loppupuolella niille hautajaiskengille tulee käyttöä suvun miesten maahanpanijaisissa.

Pintapuolisesti kirjan voikin tiivistää tähän kuvaukseen, eikä juoni tarjoa sen ihmeempää. Mitä simppelin juonen läpi sitten tihkuu? Jouduin sitä jonkin aikaa pohtimaan. Risto-eno ainakin juttelee entisaikojen elämästä ja perheen ja suvun historiasta, jonka Arnon oma äiti tuntuu jättäneen taakseen pysyvästi. Muutenkin katse tuntuu olevan menneessä, sillä modernin maailman muutospaineet eivät näillä main kyllä vaikuta elämänmenoon. Elämä kohdistuu arkeen ja kulkee ainakin luonnon rytmissä, muita rytmittäviä asioita kun ei varsinaisesti ole. Hauskasti miehet juttelevat erilaisista projektikärryistä ja autoista, ja se sai ainakin minut ajattelemaan Ylen mainiota Tubettavat konemiehet -minisarjaa, jossa seurataan kolmea savolaista syrjäseutujen miestä, erilaisten koneiden rassausta ja miesten pärjäämistä jotenkin oman onnensa nojassa. Sis. koneiden värkkäämistä, mutta myös miesten tunnepuhetta!

Silmiinpistävä ero telkkarin konemiehiin on se, että kirjan enon ja muiden miesten tunnepuhe loistaa poissaolollaan, vaikka eivät he silti jurota mitenkään vastenmielisellä tavalla. Yhden ainoan kerran eno herkistyy, ja silloinkin kiitellään psykolokista silimää, kun juttukumppani osasi vain olla vierellä hiljaa. Liimatta ei tätä aihetta lähde sen tarkemmin käsittelemään, kunhan vain nostaa esille.

Eno ei juurikaan tiedustellut minun kuulumisiani. Lyhytkin vastaus kelpasi hänelle kysymykseen, miten perhe voi: sitten se oli kysytty. -- Eikä hän kysellyt, mistä vaimoni oli kotoisin. Mistä hankimme elannon. Mistä me nuorena perheenä haaveilemme. Millaisilla leluilla poikani tykkää leikkiä. Tällaisia kysymyksiä oli esittänyt Vuokko.

Alkoholi oli kirjassa aika keskeisessä roolissa. Ihme juttu, miten se olikin saatu pysymään hyvin kuvailevalla tasolla, niin että kertoja-Arno lähinnä vain luettelee hankittuja ja nautittuja määriä eikä hiiskahda sanallakaan tällaisen käytön vaikutuksista (ja niitähän tiettävästi kuitenkin on). Kirjan loppupuolella tosin lukijalle paljastetaan, että Sami-serkku ei jaksaisi isänsä alkoholinkäyttöä katsella, vaan näkee promillet jo hartioiden asennosta.

Kaupunkien ja syrjäseutujen välillä on varmaan jotain universaaleja eroja. Muutama viikko sitten Hesarissakin oli juttu Ukrainan ja Romanian rajaseutujen hutsuleista, jotka yrittävät elää perinnetapojen mukaista elämää. Kuten yksi haastatelluistakin kuitenkin totesi: "Niille, jotka työskentelevät käsillään, on täällä töitä. Jos haluaa työskennellä älyllään, täytyy mennä kaupunkiin." Sama taitaa pitää paikkansa monissa maissa, vaikka on heti samaan hengenvetoon tietenkin lisättävä ettei se tarkoita sitä, että syrjäseudulla asuvat ihmiset eivät osaisi ylipäätään käyttää älyään. Arnokin kamppailee kaupungin ja kotiseudun, tietotyön ja konkreettisen elämän välillä, eikä gradu tosiaan ota valmistuakseen. 

Ei opintojen laahaaminen silti viinan syytä ollut, ja lapsen synnyttyä ei ollut sitäkään tekosyytä. Jokin minussa vain harasi vastaan, viskoin hiekkaa rekeni jalaksiin ja pitkät hankkeeni raukesivat; kenties se identiteettini ristiriita, etten sittenkään ollut synteesi- vaan praksistyyppi.

 Loppukuvaksi mielenmaisema enon ja Arnon henkisestä kodista ja kuvaus siitä, miten ihminen kasvaa kiinni ympäristöönsä:

Koskaan en ajatellut, että vaihteeksi olisi enon vuoro matkustaa minun luokseni kaupunkiin. Eno ei olisi ikinä ehdottanut sellaista. Oli mahdotonta kuvitella häntä jalkakäytävälle, liikennevaloihin, markettiin, hissiin tai liukuportaisiin muualla kuin Kajaanissa, ja sielläkin hän käväisi vain pakon edessä. Eno imi happensa sieltä missä hän eli, ja minä sattumoisin olin saanut lisähappeni samoilta seuduin, vaaroilta ja soilta, päällystämättömiltä sivuteiltä, pimeistä metsistä – jopa metsätyökoneiden repimiltä hakkuuaukeilta, jotka työn lakattua elivät ja kukkivat ja helteellä pölysivät.

Kirjan tiedot

Tommi Liimatta: Hautajaiskengät. Like 2021, 311 sivua.

Ali Smith: Talvi

Talvi, iloton vuodenaika. Pureva tuuli, routainen maa. Lyhimmät päivät ja pisimmät yöt. Puut värisevät paljaina. Kesän lehdet? Kuollutta roskaa.

 Ehdin kuin ehdinkin lukea Ali Smithin vuodenaikasarjan toisen osan eli Talven sopivan talvisissa olosuhteissa! Turun kadut kiiltelivät suurelta osin jo lumettomina ja kevättalvisina, mutta viime viikolla taivaalta humpsahti vielä melkein puoli metriä lunta. Maasta pilkistäneet lumikellot ja muut aurinkoa kohti toiveikkaasti kohottautuneet versot kohtasivat karun ja kylmän maailman.

Kevätkukkaparkojen kohtalo toistaa hyvin myös Talven toivottomuuden teemoja. Koko kirja alkaa huvittavalla kuvauksella siitä, miten kaik on mänt: 

Jumala oli kuollut: ensi alkuun.

Myös romantiikka oli kuollut. Ritarillisuus oli kuollut. Runous, proosa, maalaustaide, kaikki kuolleet, samoin kuvataide. Kirja oli kuollut. Modernismi, postmodernismi, realismi ja surrealismi, kaikki kuolleet. Jazz oli kuollut, popmusiikki, disko, räppi, klassinen musiikki, kuolleet. Kulttuuri oli kuollut. Säädyllisyys, yhteiskunta ja perhearvot olivat kuolleet. Menneisyys oli kuollut. Historia oli kuollut. Hyvinvointivaltio oli kuollut. Politiikka oli kuollut.

Ja lista jatkuu. Koko vuodenaikakvartetti ilmeisesti kuvaa jonkinlaista henkistä näivettyneisyyttä, Brexit-Britannian ilmapiiriä ja nationalismia. Kuulostaa ankealta, mutta Ali Smithin tyyli on siitä huolimatta ihmeellisen raikas. Myös Kiiltomadon arvion kirjoittanut Joonas Säntti toteaa, että kirjailija lataa mielikuvituksellisiin asetelmiinsa monitulkintaisuutta ja historian kerroksia. Näin tekee myös Talvi: pintapuolisesti se kertoo ainakin eräästä joulunvietosta vanhan ja äreän Sophia Clevesin luona Cornwallissa, mutta Sophian itsensä ja muiden jouluvieraiden myötä taloon kokoontuu brittiläisen yhteiskunnan historiaa ja nykyisyyttä, perheensisäisiä kahnauksia ja muutama mystinen kivi.

En tiedä kenet kirjan hahmoista julistaisin kaikkein kiinnostavimmaksi: Sophia (=viisaus) edustaa menestynyttä uranaista, hänen siskonsa Iris (=sateenkaari, toivon symboli) aktivistityyppiä, Sophian taidetta ihaileva poika Arthur taas haaveilee luontokirjoittajan urasta, mutta elantonsa eteen lähinnä valvoo suuryritysten etuja. (Tuntuuko sinusta joskus, että olet satimessa farssissa, josta et pääse vapaaksi vaikka kuluisi miljoona vuotta?) Arthur on tuonut mukanaan myös kroatialaiseksi mainitun Luxin (=valo), jonka on määrä esiintyä Arthurin ex-tyttöystävänä, sillä Arthur ei tahdo joutua kertomaan äidille suhteen päättymisestä. Kerronta siirtyilee Sophian ja Iriksen nuoruudesta nykypäivään, Arthurin uniin ja risteilyohjuksia vastustavaan aktivistileiriin.

Koko romaani on aika villi pyörremyrsky! Lukukokemuksena ihana, sellainen joka pitää lukijan koko ajan valppaana. Kärttyinen ja vanha Sophia yksin kymmenen huoneen kartanossaan on jonkinlainen dickensiläinen Scrooge, mutta mitään yksiselitteistä opetusta Talvi ei tarjoa. Talvi on hirvittävän inhimillinen ja sotkuinen ja raikas ja kummallinen kirja.

Kirjan tiedot

Ali Smith: Talvi. Suomentanut Kristiina Drews. Kosmos 2022. 336 sivua.

Viikon lehdistökatsaus ja kritiikkikohu

Seuraa viikon lehdistökatsaus! Minulle tulee ihan kotiin kannettuna ranskalainen kirjallisuuslehti Lire magazine littéraire. Uudessa numerossa on grand entretien eli parin aukeaman haastattelu Mélissa Da Costasta, jonka luin tietenkin heti innolla, sillä olen tänä talvena suomentanut hänen megamenestykseksi noussutta esikoisromaaniaan Tout le bleu du ciel! (Ilmestyy Tammelta ensi syksynä, nimi ei ole vielä varma.) Kirja on kertomus miehestä, joka saa alle kolmikymppisenä harvinaissairausdiagnoosin varhaisiän Alzheimerista, ja lääkäreiden mukaan elinikää on noin kaksi vuotta. Alkujärkytyksestä toettuaan hän päättää lähteä viimeistä kertaa matkaamaan maailmalle eikä ainakaan aio jäädä sairaalasängyn letkuihin roikkumaan kiinni elämästä. Mutta miten suhtautua elämään, kun menneisyys alkaa hapertua pois eikä tulevaisuuttakaan enää oikein ole?

Tämäntyyppiset kirjat luokitellaan yleensä nk. feelgood -kategoriaan, vaikka pelkkää hyvää mieltä ei siis ole tarjolla, vaan koskettavia ihmiskohtaloita. Liren haastattelussakin Da Costa saa kommentoida tätä lajityyppiä, ja hän kertoo inspiraation lähteikseen monia muita saman kategorian menestysteoksia (Katherine Pancolin, Muriel Barbéryn, Grégoire Delacourtin jne. teoksia). Hän kertoo käyvänsä mielellään haastatteluissa ja tapahtumissa keskustelemassa kirjoistaan, sillä yleisö on hänelle todella tärkeä, ja feelgood -kirjojen kautta lukijat pääsevät jakamaan jonkin yhteisen inhimillisen kokemuksen (Da Costan teoksissa se on usein sairaus, läheisen kuolema tai muu ravisteleva elämäntapahtuma). On va à l'essentiel, siinä pääsee kiinni johonkin olennaiseen ja monille tuttuun inhimilliseen kokemukseen, ja nämä kirjat usein herättävät tunteita, puhuttelevat lukijoita syvästi. Ja traagiset kohtalot herättävät paljon tunteita. Koskettavan lisäksi voisi puhua myös voimaannuttavasta lukukokemuksesta.

Oikeastaan voisi puhua terapeuttisesta lukemisesta, sellaisesta joka auttaa lukijaa reflektoimaan omiakin tunteitaan ja ajatuksiaan. Kirjoittamisella ja lukemisella on tunnetusti ja tutkitusti paljon hyvinvointia lisääviä vaikutuksia, myös suoranaisesti terapeuttisia! 

Terapeuttinen kirjallisuus saa nyt toimia myös aasinsiltana Da Costasta tuoreimpaan ns. kirjallisuusdraamaan, eli taitoluistelija Kiira Korven runokokoelmaan ja sen ympärille syntyneeseen kiinnostavaan kohuun. Tiivistelmänä siis: Korpi on julkaissut runokokoelman, joka on Hesarin arvostelija Arttu Seppäsen mukaan "hukannut kaikki runouden kielelliset mahdollisuudet". Arvostelussa perustellaan minun mielestäni hyvin se, miksi kirjan tekstit muistuttavat runojen sijaan päiväkirjamaisia ajatelmia, ja terävin kritiikin kärki osoitetaankin kohti kustantamoa ("isot kustantamot julkaisevat tätä nykyä niin vähän runokirjoja, että Korven teoksen julkaiseminen tuntuu suorastaan härskiltä"). Kustantamo puolustautui ilmoittamalla, että teos on oikeastaan "voimalyriikkaa", voimaannuttavaksi aiottua luettavaa, eikä mitään taidelyriikkaa (tämä on se aasinsillan toinen pää).

Kritiikki on tietysti herättänyt valtavasti vilkasta keskustelua, mutta jotenkin tuntuu, että monilla askelmerkit ja asemat olivat valmiina jo entuudestaan: "ilkeä ja pöyhkeä kriitikko lyttää epäreilusti", "kriitikot arvostavat vain rumaa tekotaidetta, ja kansan maku on jotain aivan muuta, älä ole Kiira ilkeilystä moksiskaan". (Lehtijuttujen kommenttikentissä on myös oikeasti ikävää Korpeen ja hänen runoihinsa kohdistuvaa ilkkumista, mutta se onkin luonteeltaan aivan erilaista kuin kriitikon antamat pyyhkeet.) Moni arvostelusta närkästynyt kommentoija tuntuu jollakin tavalla kommentoivan status- ja makuasioita ja pitävän kriitikkoa norsunluutornissa istuvana elitistisenä snobina.

Tästä viriääkin kiinnostava ajatus: mistä muodostuu kirjallinen tai kulttuurinen maku? Miten ajatellaan kriittisesti, taidetta tai ylipäätään? Miten arvioidaan ja millä kriteereillä? Ja mitä kaikkea muuta näihin kysymyksiin liittyy? Minun mieleeni monen keskustelijan kommentit ovat tuoneet hyvin klassisia bourdieulaisia maku- ja yhteiskuntaluokka-ajatuksia. Kaivoin ajattelun eväiksi esiin muutaman vuoden takaisen järkälemäisen teoksen Suomalainen maku : kulttuuripääoma, kulutus ja elämäntyylien sosiaalinen eriytyminen (Gaudeamus 2014). Se tarkastelee laajan tutkimusaineiston valossa suomalaisen yhteiskunnan kulttuurisia erotteluita, eli juuri niitä, jotka tässä arvostelu-gatessakin törmäilevät. Kirjan keskeiset käsitteet maku, pääoma, erottautuminen, legitiimiys tai habitus ovat tietenkin peräisin sosiologi Pierre Bourdieulta, joka loi nämä todella käyttökelpoiset käsitteet osoittaessaan, miten ihmisen elämäntapa ja mieltymykset kumpuavat suurilta osin yhteiskuntaluokasta.

Kirjallisuudelle ja kirjalliselle maulle on kirjassa omistettu kokonainen luku analyyseineen ja haastatteluineen, ja tärkein havainto aineistosta lienee se, että koulutus vaikuttaa hyvin paljon kirjallisuudesta pitämiseen ylipäänsä: kaikista kirjallisuudenlajeista – romanttista viihdettä ja uskonnollista kirjallisuutta lukuunottamatta – pidetään sitä enemmän, mitä korkeampi vastaajan koulutus on. Yksikään kirjallisuudenlaji ei leimaudu "epälegitiimiksi", sillä viihteestä pitäjiäkin on eniten alemman korkea-asteen koulutuksen saaneissa. (Musiikin puolella esimerkiksi oopperamusiikki on legitiimiä, räppimusa epälegitiimiä, noinniinkuin vertailukohdan esittääkseni.)

Tällainen bourdieulainen jakolinja tuntuu aika hedelmälliseltä perspektiiviltä myös tähän runoarviointikeskusteluun. On itsestäänselvää, että koulutuksen myötä yleistyvä kirjallisuuden harrastaminen kehittää kirjallisuuden ja sen keinojen tuntemusta, joten kulttuurinen pääoma vain kumuloituu ja kumuloituu. "Kulttuurisen yläluokan" maku on estetisoiva ja arvostaa taiteellista ilmaisua (Herman Raivio muistuttaa jutussaan, että kritikós tarkoittaa arvioimiseen kykenevää, verbi krínein puolestaan erottelua, arviointia ja päättämistä, kritikē tekhnē tarkoittaa taitoa erotella asioita toisistaan ja kykyä punnita niitä – kriitikko siis arvioi ja arvottaa taidetta asiantuntemusta vaativalla näkemyksellä). "Rahvaan/kansan/tmv" maku taas on suoraviivaisempi, ja sen kriteerinä ovat Bourdieun mukaan esteettisten seikkojen sijaan enemmänkin välittömät aistinautinnot ja tarpeet – runojen kohdalla ehkä ainakin helppolukuisuus ja samaistuttavuus, ehkä myös ne terapeuttiset arvot. Kiira Korven "runokohussa" onkin siis tästä perspektiivistä kyse myös kulttuurisosiologisesta törmäyksestä. Sen vuoksi reaktiotkin ovat niin voimakkaita, sillä kohuun kytkeytyy tällaisia kulttuuriseen pääomaan liittyviä hierarkioita ja sitä myöten henkilökohtaisilta tuntuvia identiteettikysymyksiä, ja itse taiteenlajiin liittyvät seikat unohtuvat aika nopeasti. (Samasta syystä monet Perussuomalaisten edustajat tai kansanedustajaehdokkaat, kuten puolueen puheenjohtaja Riikka Purra tässä taannoin, mielellään asemoituvat vastustamaan korkeakulttuuria ja taiteita, sillä se on keino asemoitua vastustamaan "eliittiä" – siitäkin huolimatta että taiteen tekijät ovat usein vähätuloisia eivätkä mitään valtaakäyttäviä porhoja. Tai, kuten Oskari Onninen asian muotoili tässä kolumnissa, "helpoin tapa aloittaa päätön identiteettipoliittinen mutapaini on sanoa kulttuuri".)

No, sosiologinen minianalyysi olkoon siinä, oikeasti minua kiinnostaa enemmän hyvän kritiikin lukeminen ja kaikenlainen "kirjallisuuspuhe" noin yleisestikin. Ilman kritiikkiä ja arvioita taidekeskustelu näivettyy ja korvautuu pelkillä markkinointipuheilla ja somehehkutuksella. Bourdieukin kuvaa kirjallisuutta kenttänä, jonka toimijoina vaikuttavat sekä kirjailijat, kriitikot että lukijat. (Ja jos Bourdieu olisi kirjoittanut tutkimustaan nykypäivänä, hän olisi aivan varmasti maininnut myös blogit!) Printtimediassa kaikenlaiset arviot ovat olleet vähenemään päin, mutta olen seurannut mielenkiinnolla esimerkiksi Suomen arvostelijain liiton hienoa hanketta Kritiikki näkyy! Linkki tässä, käy kurkistamassa jos tahdot lukea esimerkiksi lähikritiikkiä paikallisista ilmiöistä ja tuotannoista.

James Suzman: Työn historia. Mihin käytämme aikamme?

Muistan lukeneeni jostain ennenkin, että taloustieteilijä John Maynard Keynes ennusti jo vuonna 1930, että 2000-luvulla pääoman, elintason ja tuottavuuden kasvu ja teknologinen edistys ovat luoneet tilanteen, jossa kaikkien ihmisten perustarpeet saadaan tyydytettyä kolmen tunnin työpäivillä tai 15 tunnin työviikoilla. No, Keynesin vision tuottavuuden ja pääomien kasvun rajat on jo saavutettu (joskin hyödyt jakautuvat hyvin eriarvoisesti), mutta työaika ei vain vähene. Mistä kiikastaa? Sitä talous- ja yhteiskuntatieteilijät usein tutkivatkin.

James Suzmanin kirja työn historiasta (suom. Ilkka Rekiaro) lähtee liikkeelle tästä samasta havainnosta tai ristiriidasta. Elämme yltäkylläisyyden maailmassa, mutta miksi silti teemme enemmän työtä kuin koskaan aiemmin? Suzman on antropologi ja työskentelee Cambridgen yliopistolla ja antropologisessa ajatushautomossa, joten hänen näkökulmansa on aivan valtavan laaja, ja hän lähtee jäljittämään ihmisen ja työn historiaa aivan homo sapiensin alkumetreiltä.

 Nykyhetken näkövinkkelistä työtä hallitsee taloustieteellinen ajattelu: työ määritellään tarpeiden ja mielihalujen tyydyttämiseen tähtääväksi toiminnaksi, ja ekonomistien mukaan me olemme rationaalisia olentoja, joiden kirouksena on monenlainen kyltymätön nälkä, joten tuloksena on nk. niukkuusongelma (halut ovat rajattomia, resurssit rajallisia). Monien teollisuusmaiden asukkaiden ihmiskuvassa ihminen on siis itsekäs ja rationaalinen olento, joka tavoittelee aina lisää materiaa ja aina parempaa elintasoa.

Heti kun näitä premissejä pysähtyy ajattelemaan, törmää kuitenkin ongelmiin. Antropologi-Suzman esimerkiksi tietää, etteivät kaikki ihmisyhteisöt kärsi samoista pakonomaisen ja itsetarkoituksellisen materian ja varallisuuden haalimisen tarpeesta, ja työ ei pelkisty vain toimeentulon hankkimiseksi. Lisäksi  työtä ja vapaa-ajalla tehtäviä asioita erottaa usein vain konteksti ja se, maksetaanko siitä palkkaa. Yleismaailmallisin mahdollinen työn määritelmä, joka pätee niin liituraitapukuisiin johdannaismeklareihin kuin metsästäjä-keräilijöihin, onkin Suzmanin mukaan energian tarkoituksellinen käyttö tiettyyn tehtävään jonkin tavoitteen saavuttamiseksi.

Kirjan aikajänne on tosiaan hurja, kivikautisesta Acheulin kulttuurista (1,5 miljoonaa – 200 000 vuotta sitten) nykypäivään, mutta Suzman on pakannut sen oikein sujuvaksi paketiksi, jossa työtä ei tarkastella ainoastaan ravinnon ja eloonjäämisen kannalta, vaan selvitetään taloudellisen merkityksen ohella myös työn tekemisen psyykkisiä ja hengellisiäkin merkityksiä. Toisin kuin luulisi, psyykkiset ja hengelliset merkitykset eivät ole mitään nykyajan luksusta, vaan heti tietyn kognitiivisen evoluutiokynnyksen ylityttyä ihmisen toimintaan tuli mukaan taide, uskonto, itsetajunta, tavoitehakuisuus, eli uudenlaisia energian käytön tapoja ja uutta toimintaa. Todella mielenkiintoiseksi näin nykypäivän näkökulmasta teksti muuttuu, kun edetään teollistuneeseen aikaan ja lukija pääsee seuraamaan vaurauden kasaantumista taloudellisen pyramidin huipulle: työstä tulee keino saada rahaa ja ostaa tavaraa, mikä johtaa siihen tuotannon ja kulutuksen silmukkaan, johon nykyinen talouselämämme paljolti perustuu. Suzman esittelee myös Émile Durkheimin tutkiman paradoksin: Ranskan teollistumisesta johtuva vaurastuminen johti, paradoksaalista kyllä, sosiaalisen stressin voimistumiseen ja itsemurhien lisääntymiseen, ja se tuotti sosiaalisia ongelmia ja anomiaa, sosiaalisen identiteetin pirstaloitumista.

Tällä hetkellä eletään jo kolmatta teollista vallankumousta, ja työn rooli on tällaisessa tietoyhteiskunnassa koko ajan murroksessa nyt etenkin digitalisaation ja automaation myötä. Psyykkisiä ja sosiaalisia ongelmiakin on riittämiin. Saataisiinko automaation hyödyt paremmin koko yhteiskunnan ja jopa ihmiskunnan käyttöön erilaisessa talousmallissa kuin nykyisessä, jossa huikein harppauksin kehittyvät tuotantovoimat on valjastettu pääoman itseisarvoisen kasautumisen palvelemiseen? miettii myös Suzman. Enää ei olekaan mielekästä pohtia, miten kaikille saadaan mahdollisimman paljon työtä, vaan enemänkin sitä, miten voitaisiin sopeuttaa talous- ja työelämä ekologian eli maapallon rajojen sanelemien reunaehtojen sisään. Tässä murroksessa kannattaa tietenkin tarkastella uudelleen vallalla olevia premissejä työstä ja sitä, miten olemassaoleva talousjärjestelmä ja sen ihmiskäsitys niihin vaikuttaa.

Kirjan tiedot

James Suzman: Työn historia. Mihin käytämme aikamme? Suomentanut Ilkka Rekiaro. SKS 2022, 339 sivua.