"Olen odottanut sinua pitkään", kissa sanoi. "Olitko unohtanut minut? Missä on minun osuuteni?"

Palasin juuri kotiini ja omaan todellisuuteeni todella ihmeelliseltä kirjalliselta matkalta! Luin Khadija Abdalla Bajaberin romaanin The House of Rust, joka ilmestyi tietoisuuteeni itse asiassa jonkun somekanavan kautta: käsikirjoitus voitti yhdysvaltalaisen Graywolf Pressin afrikkalaisen kirjallisuuden kilpailun ja maininta palkinnosta osui silmiini jonkun kirjallisuusaiheisen tilin jakamana. Kiinnostuin kirjasta välittömästi: nuori kenialainen esikoiskirjailija, kehuttu teos ja mielikuvitusta kutkuttava tarina tytöstä, joka matkustaa luista rakennetulla lautalla (!) etsimään merelle kadonnutta isäänsä puhuvien kissojen, varisten, haiden ja muutaman muun eläinen seuratessa tai kommentoidessa tapahtumia.

The House of Rust olikin uskomattoman hieno ja vaikuttava, fantastinen (pun intended) teos. En tiedä, olenko koskaan lukenut mitään tällaista. Kirjan päähenkilö on Aisha, Kenian Mombasassa asuva hadramivähemmistöön kuuluva tyttö. Aishan perheeseen kuuluu isä Ali ja isoäiti Hababa, sillä äiti on kuollut. Isä ansaitsee elantonsa kalastajana ja meri vetää puoleensa myös Aishaa, jota isä kutsuu hellittelynimellä fishling, pikkukala. Eräänä päivänä isä ei palaakaan mereltä ja vain tyhjä vene kolahtelee rantakivikkoa vasten. Isoäiti valmistautuu hautajaisiin: mikäli elonmerkkejä ei saada viiden päivän sisään, on pidettävä hautajaiset. Aisha ei ole valmis luovuttamaan vaan tuntee, että isä kyllä löytyy jotakin kautta. Silloin hän kohtaa Hamzan, puhuvan kissan, joka tuntuu tietävän mitä tehdä. Hamza neuvoo Aishan rantaan, jossa vedestä nousee luista rakentunut lautta. Sillä ensijärkytyksestä toennut Aisha lähtee etsintäretkelleen, Hamza oppaanaan.

Merimatkan kuvaus on vangitsevinta ja eriskummallisinta mitä olen aikoihin lukenut. Meri kuohuu kuin jokin elävä olento ja Aisha kohtaa merten syvyyksistä nousevia voimakkaita ja merkillisiä olentoja, kuten kaikkien haiden alkuisä Baba wa Papan ja The Sunken King -valtiaan. Kun yritän miettiä, miten kuvaisin Bajaberin ilmaisua, ensimmäisenä mieleen tulee sana runollinen. Ilmaisu on todella rikasta ja yllättävää (sanakirjalle tuli käyttöä), välillä melkein proosarunomaista, ja yhdessä maagisten elementtien ja kohtalokkaalta tuntuvan etsintätehtävän kanssa kokonaisuus kasvaa eeposmaisiin mittoihin. Tällainen teksti on ihan oma painovoimakeskittymänsä! Lukeminen ei onnistu kiirehtien.

Aisha on hieno sankarihahmo. Pieni tyttö, joka pärjää kuin pärjääkin eeppisissä koettelemuksissa. Isä löytyy (pelastetaan todella dramaattisesti), ja kokemuksen kasvattama Aisha havaitsee, että hänen sisällään kasvaa jonkinlainen uteliaisuus ja nälkä maailmaa kohtaan. Takakansitekstissä ja muissa tiivistelmissä keskitytään kertomaan luisella lautalla tehdystä eeppisestä pelastusretkestä, mutta se on vain puolet kirjasta, loput kertovat ajasta isän pelastamisen jälkeen. Lukija saa huomata, että ympäröivällä yhteiskunnalla, isoäidillä ja kömpelöllä Hassan-pojalla on kaikilla omia odotuksiaan Aishan suhteen, ja Bajaber onnistuu kuvaamaan uskomattoman hienosti sitä, miten Aisha kasvaa ja löytää oman tahtonsa tai polkunsa tai paikkansa maailmassa. Kuulostaapa todella lattealta tähän nyt näin toteavasti kirjoitettuna, kun vertaa Bajaberin mielikuvitukselliseen ja upeaan kerrontaan.

Ihmisten lisäksi kirjassa on eläimiä: sen mainitun Hamza-kissan lisäksi erityisesti variksia. Eräs tietty varis seurailee Aishaa, kun tämä etsii Mombasasta myyttistä paikkaa, ruosteen taloa, The House of Rust. Sekä varisten oma yhteiskunta että mombasalainen maailma ovat kiinnostavia valtapelien maailmoja.

"What do they think they know?"

"A rumour spread by the crows."

"But how did the crows know?" For they could not have seen her deeds, they could not have known.

"Because I whispered it to them as they slept. I whispered of dead monsters and wild, frightening girls."

"I did not kill anyone!"

"Be quiet and don't undo my work", Almassi drawled, his gaze cold and lightly hooded. "Notoriety comes with strings attached. You are a weakling with no powers of your own. Did you think you could escape the sea unremarked upon?"

Olipa tosiaan voimakas ja aivan omanlaisensa teos. En muista, koska olisin viimeksi samalla tavalla antautunut jonkin kirjan maailmaan näin kokonaisvaltaisesti. (Se on saavutus ihan normaaliaikoinakin, mutta varsinkin tässä nimenomaisessa ajassa: kirja oli minulla kesken Venäjän hyökätessä Ukrainaan ja se jäi joksikin aikaa sivuun hätääntyneen uutisten seurannan viedessä kaiken ajan, mutta sain palattua sen pariin ja jopa luettua keskittyneesti ja nautinnolla loppuun. Tämä kertokoon kirjan tasosta.)

Kirjailija Khadija Abdalla Bajaber on siis kenialainen esikoiskirjailija. Hän asuu päähenkilönsä Aishan tavoin Mombasassa ja kuuluu myös Jemenin alueelta lähtöisin olevaan hadramiväestöön. Bajaber on internetin tietojen mukaan toimittaja, mutta tämän esikoiskirjan perusteella povaisin myös kirjailijanuraa! Ainakin toivon, että saan lisää näin erinomaista luettavaa.

Khadija Abdalla Bajaber: The House of Rust. Graywolf Press, 2021. 252 sivua.

Michael Goodwin & Dan Burr: Economix – kuinka talous toimii (ja ei toimi)

Pari viikkoa sitten minulla oli joitakin kirjoja kesken tai juuri luettuina, mutta ne jäivät sotauutisten vyöryessä samantien sivuun ja vaihtuivat lennosta uutisten seuraamiseen ja Anna Politkovskajan ja Svetlana Aleksijevitsin lukemiseen. Muistiinpanojen kirjaaminen jäi siis myöhemmäksi ja on nyt pari viikkoa vanhojen muistikuvien varassa! Olin saanut juuri luettua esimerkiksi tämän Economix -albumin, paksun ja yleistajuisen sarjakuvan taloudesta. Yhdistelmä saattaa kuulostaa yllättävältä, mutta toteutus on tosi toimiva: käsikirjoittaja Michael Goodwin on saanut tiivistettyä ja kiteytettyä albumin sivuille paljon olennaisia käänteitä maailman talous(ajattelun)historiasta. Olen viime aikoina muutenkin ottanut tavoitteekseni perehtyä mahdollisimman laajasti monenlaisiin itselleni tuntemattomiin talouden ilmiöihin mm. käymällä kansantalouden tilinpidon kurssia avoimessa yliopistossa, joten ison osan sisällöstä olin juuri lukenut jostakin muualta. Silti tai ehkä juuri siksi tämä oli hirmu hyödyllistä ja valaisevaa luettavaa. Kaikki tiiviissä ja simppelissä paketissa, kärjistyksiä kaihtamatta!

Tarina lähtee liikkeelle 1600-luvulta eli oikeastaan taloustieteen ihan syntyvuosien alkuhämäristä, esittelee merkantilismin idean, etenee siitä Adam Smithin näkemyksiin ja hyvin vauhdikkaasti 1900-luvulle ja moderniin finanssimaailmaan. Lukijalle selviää markkinoiden, kysynnän ja tarjonnan, velan, inflaation ja korkojen kaltaisia perusasioita sekä laajempia talouselämän kehityskaaria aina Fordin liukuhihnoista ja neuvostomallisesta komentotaloudesta keskuspankkeihin ja viimevuotisiin finanssikriiseihin. Käsikirjoittaja itse ilmestyy myös paikka paikoin kommentoimaan kertojanäänenä tapahtumia.

Pääpaino on Yhdysvaltojen taloudessa ja taloushistoriassa, mikä on ihan ymmärrettävää: tekijät ovat Yhdysvalloista ja Yhdysvaltojen pörssi on tällä hetkellä siinä 60 prosenttia globaalista osakemarkkinasta ja se on muutenkin suurin yksittäinen kansantalous. Taloushistorian käännekohdat ja vaiheet vain ovat kovin erilaisia kuin muualla. Olisikin todella kiinnostavaa lukea vastaava sarjakuva myös suomalaisesta perspektiivistä! Tervanpoltosta ja katovuosista Anders Chydeniukseen, myssyihin ja hattuihin, omaan valuuttaan, sodanjälkeiseen kasvuun, 90-luvun lamaan ja euroaikaan. Lukisin.

Nappasin kuvan yhdestä aika sattumanvaraisesta sivusta, koska se näyttää hyvin minkälainen sarjakuvan ja tietokirjan välimuoto Economix on: paljon tekstiä, paljon asiaa, kuvamateriaali ensisijaisesti havainnollistaa ja palvelee tekstiä.

 

Kirjan tiedot:

Michael Goodwin (käsikirjoitus) & Dan Burr (kuvitus): Economix – kuinka talous toimii (ja ei toimi). Suom.  Päivi Antila. Kampus Kustannus, 2017 [2014]. 304 sivua.

 

Anna Politkovskaja: Putinin Venäjä

Tämä on kirja Vladimir Putinista, mutta ei siitä Putinista, jona Länsi hänet yleensä näkee. Häntä ei tarkastella vaaleanpunaisten linssien läpi. Miksi ruusuinen näkökulma on niin vaikea säilyttää silloin kun joutuu kohtaamaan Venäjän todellisuuden? Koska Putin, maan synkimmän tiedustelupalvelun tuote, ei ole kyennyt ylittämään alkuperäänsä vaan käyttäytyy yhä kuin KGB:n everstiluutnantti Neuvostoliitossa. -- Tämä kirja ei ole analyysi Putinin politiikasta. En ole poliittinen analyytikko. Olen vain ihminen ihmisten joukossa, kasvot väkijoukossa Moskovassa, Tšetšeniassa, Pietarissa tai muualla.

Anna Politkovskaja (1958–2006) oli palkittu journalisti ja Putinin hallinnon tiukkasanainen arvostelija. Hän kirjoitti muun muassa Novaja Gazetaan, jonka nykyinen päätoimittaja Dmitri Muratov sai viime vuonna eli 15 vuotta Politkovskajan murhan jälkeen Nobelin rauhanpalkinnon sananvapautta puolustavasta journalismista. Jollakin tavalla palkinto meni postuumisti myös Politkovskajalle.

Sotatoimet Ukrainassa eivät jätä rauhaan minua eivätkä muutakaan maailmaa. On vaikea keskittyä mihinkään arkiseen, mutta ei sitä voi koko aikaansa uutistenkaan äärellä viettää. Olen siis tehnyt niin kuin teen aina, kun asiat ahdistavat tai menevät yli ymmärryksen: marssinut kirjastoon. Lukuvuorossa oli nyt Anna Politkovskajan kohta 18 vuotta sitten julkaistu kirja Putinin Venäjä (suom. Nina Saikkonen). Kuten johdannossa todetaan, se ei ole mikään hiottu analyysi Putinin valtaannoususta tai kremlologista tutkimusta valtaklikkien tilasta. Sen sijaan se nostaa valokeilaan vaiettuja tai peiteltyjä hämäryyksiä, virkavallan tai valtiokoneiston korruptiota, sotarikoksia. Se kertoo, millaiselta näyttää Putinin Venäjän ryöstökapitalismi ja millaisissa valtarakenteissa se tapahtuu. Politkovskaja on journalisti, joten kirjassakin yhdistellään kattavan reportaasin tapaan haastatteluja, taustatietoja ja Politkovskajan venäläisen yhteiskunnan tuntemusta.

Kirjan eri luvut esittelevät henkilöitä eri puolilta Venäjää ja erilaisista tilanteista. Alussa on luku Beslanin koulukaappauksen ja Moskovan teatterikaappauksen jälkiselvittelyistä ja siitä, miten tragedioiden virallinen versio eroaa epävirallisesta. Uhreilla ja näiden omaisilla on erilainen kuva tapahtumienkulusta kuin virallisissa raporteissa, ja esimerkiksi teatterikaappauksen uhrit joutuvat oikeutta hakiessaan vielä oikeuslaitoksen nöyryytyksen kohteeksi. Miten ja miksi ihmeessä? Koska säällistä lainkäytön perinnettä Venäjälle ei ole koskaan ehtinyt kehittyä ja Putinin valtakaudella oikeuslaitos on entistä tiukemmin valtiovallan talutushihnassa.

Tšetšenian sodan aikaisia sotarikoksia käsittelevät luvut minun oli pakko jättää lukematta, sillä niitä lukiessa alkoi nopeasti tuntua siltä, että tällä hetkellä ne ovat liikaa kestettäväksi. Sen sijaan pystyin lukemaan kuvaukset armeijan palkkalistoilla olevien upseerien ahdingosta, simputuksesta ja armeijan toimintakulttuurista, joka tuntuu perustuvan lähinnä kähmintään ja omanvoitonpyyntiin. Politkovskaja pääsee haastattelemaan muun muassa Tšetšeniassa taistellutta rykmentin upseeri Rinatia, joka asuu poikansa kanssa upseerien kasarmissa. Vuosien sotimisen jälkeen Rinatin terveys kuitenkin reistailee, mutta valtion kiinnostus sodista palanneita upseereja kohtaan on tyrehtynyt, joten kun Rinat vielä hermostuksissaan sanoo pahasti komentavalle upseerille, hänet heitetään ulos kasarmilta eikä hänelle myönnetä asuntoa. Rinatin tulevaisuus jää hämärän peittoon.

Toisaalla Politkovskaja juttelee ydinsukellusvenehävittäjän komentajan kanssa Kamtšatkalla. Tämä upseeri asuu rapistuneella, aavemaisella kasarmilla keskellä autiota, köyhää Kamtšatkaa ja tuo kotiin naurettavan pieniä upseerin kuukausiruoka-annoksia. Palkkaa tulee epäsäännöllisesti, moni käy henkensä pitimiksi kalassa. Materiaalista köyhyyttä pahempi on kuitenkin isänmaalliselle miehelle ydinlaivueen katastrofaalinen tila, puolustusvoimien petospolitiikka ja toivottomuus. Eräs korkea-arvoinen upseeriston edustaja vahvistaa tilanteen.  – Kun tilanne on tämä, on aivan liian helppoa ajautua laittomaan toimintaan, sanoo vara-amiraali. – Minulle on tarjottu kirjekuoressa 2000 dollaria. Tarjoaja tuli luokseni ystävän neuvomana. Hän tarjosi lahjusta hyvin säädyllisesti: "Tarvitsette rahaa vaimonne lääkärinhoitoon." Sillä hetkellä hän oli aivan oikeassa. Minun olisi pitänyt hyväksyä armeijalle epäedullinen sopimus romumessingin myynnistä 450 dollarilla tonnilta, ei normaalilla 700 dollarilla. Puuttuva allekirjoitukseni oli itse asiassa viimeinen vanhempien sotilashenkilöiden listassa.

Yksi kirjan haastatelluista on uuden aikakauden onnellinen luomus, kauppa-alalle lähtenyt Tanja. Tanja oli kotoisin varsin vaatimattomista oloista, kouluttautunut neuvostoaikaan hyvin tyypillisesti insinööriksi ja mennyt naimisiin vanhan hienon moskovalaissuvun vesan kanssa. Suku katsoi häntä nenänvarttaan pitkin ja mies petti opiskelijatytön kanssa – noihin aikoihin Tanja oli syvästi onneton ja näköalaton nainen. Neuvostoliiton romahtamisen jälkimainingeissa hän kuitenkin ryhtyi torikauppiaaksi ja hankki töitä "jobbarilta", joka toi halpoja vaatteita Turkista, halpoja mandariineja Georgiasta, halpaa mitä vain, mistä vain. Veroista ei kukaan jaksanut puhua. Kun jobbari murhattiin, Tanja otti tämän paikan, ryhtyi reissaamaan ja pestasi itselleen koko joukon torimyyjiä. Ajan myötä Tanja on noussut kokonaisen bisnesimperiumin omistajaksi ja hankkinut torikaupan lisäksi omistukseensa marketteja. Raha tuo nuoria rakastajia, valtaa ja elintasoa.

– Jeltsin on poissa, ja hänen mukanaan menivät helppo raha ja kuherruskuukausi. Nyt vallassa olevat ihmiset ovat kyltymättömiä pragmaatikkoja ja minä olen yksi heistä. Sinä olet Putinia vastaan, mutta minä olen hänen puolellaan. Hän on minulle melkein kuin veli, ensin poljettu ja nyt ottamassa takaisin omaa osaansa.

– Mitä tarkoitat "kyltymättömällä"?

– Lahjuksia. Loputtomia lahjuksia, joita täytyy antaa kaikille. Maksan pitääkseni kaupat käsissäni. Kenellepä minä en antaisi lahjuksia? -- Minulla on unelma: haluan olla rikas. Nyky-Venäjällä se tarkoittaa, että minun on lahjottava heidät kaikki. Ilman tuota "veroa" minut ammuttaisiin huomenna ja korvattaisiin jollakulla toisella.

Politkovskaja näytti Tanjasta kirjoittamansa tekstin tälle ennen tekstin julkaisua. Tanja järkyttyi lukemastaan, mutta sitten totesi: Se on kaikki totta.-- Saakoot tietää, miltä meidän rahamme haisee.

Suomi on mittausten mukaan yksi maailman vähiten korruptoituneita maita. Minulla ei esimerkiksi ole omaa tuntumaa siihen, miten korruptio oikein tapahtuu ja miten syvään se voi yhteiskuntaan juurtua. Politkovskajan tekstien lukeminen jonkin verran vähensi uskoa siihen, että korruptio voisi koskaan Venäjällä vähentyä, koska se on näiden esimerkkien valossa aivan kaikkialla! Ei vain puoluepolitiikan (lol, minkä venäläisen puoluepolitiikan?) kulisseissa, vaan aivan joka tasolla. Korruptiosta hyötyjiä on joka puolella ja tasolla, miljardiomaisuuksia haalineista oligarkeista lähimarketin omistajaan. Mielikuvitukseni ei riitä kuvittelemaan niin perusteellista muutosta, jolla näin kattava korruptio kuihtuisi. Toimiva liberaali demokratia vaatii niin paljon läpinäkyvyyttä, luottamusta ja tasa-arvoista kohtelua, että silovikkimafian hallitsema Venäjä tuntuu olevan siitä valovuosien päässä. Lisäksi matka vain kasvaa entisestään, kun riippumattomien medioiden toiminta on nyt keskeytetty ja sodasta itsenäisesti, kielletyillä sanoilla raportoiva saa niskaansa pitkät vankeustuomiot ja järjettömät sakot.

Ei tee mieli lopettaa kirjoitusta aivan tuomiopäivän tunnelmiin, joten itselleni muistutukseksi hyvistä signaaleista: valtavan moni venäläinen tieteentekijä, journalisti, kirjailija ja julkkis on asettunut vastustamaan sotatoimia ja mielenosoittajia on Venäjälläkin paljon. Toivottavasti hyviä signaaleja tulee lisää ja pian.

Kirjan tiedot:

Anna Politkovskaja: Putinin Venäjä (suom. Nina Saikkonen). Like, 2005. 287 sivua

Masha Gessen: Venäjä vailla tulevaisuutta – yksinvaltiuden paluu

 Viime päivät ajatukset ovat olleet hyvin tiiviisti Ukrainassa. Pari muutakin kirjaa odottaa pinossa joko bloggaus- tai lukuvuoroa,  mutta kävin viikonloppuna kirjastossa tutkimassa "Venäjän historia" -hyllyjä ja toin kotiin luettavaksi tämän Masha Gessenin kirjan Venäjä vailla tulevaisuutta. Vieressä olisi ollut monien muiden kanssa myös Anna Politkovskajan kirja Putinin Venäjä, mutta koska tämä Gessenin kirja oli sen verran uudempi (ilmestynyt 2017, Politkovskajan 2006), tartuin siihen. Valinta oli aika umpimähkäinen, koska tässä tilanteessa on kovin vaikea keskittyä mihinkään, edes kirjojen valintaan. Halusin kuitenkin saada jotakin luettavakseni, muuten menisi kaikki aika uutisten parissa.

 Masha Gessen on Yhdysvalloissa asuva venäläinen toimittaja, joka on nuorena journalistina 1980-lvun lopulla lähtenyt dokumentoimaan innoissaan sitä, miten maani avautui vapaudelle ja aloitti matkan kohti demokratiaa. Sen jälkeen hän on saanut raportoida demokratian kuolemaa ja uusia yhteiskunnallisia traumoja. Tämä kirja on oikeastaan kirja totalitaristisen järjestelmän ja ideologian rampauttamista ja traumatisoimista ihmisistä. Siinä seurataan Neuvostoliiton romahdusta ja nykyisen mafiavaltion syntyä, ja samalla seurataan seitsemän venäläisen ihmisen elämää sen kaiken keskellä. Minuun tämä osui erityisen tarkkaan siksi, että viisi näistä seitsemästä on omia ikätovereitani, 1980-luvulla syntyneitä. Putin on ollut vallankahvassa koko meidän aikuisikämme. Yksi näistä viidestä on esimerkiksi Boris Nemtsovin tytär Zanna Nemtsova, yksi Pussy Riotissa vaikuttanut Masha.

Kirja on yhdistelmä näiden seitsemän ihmisten elämäntarinoita Venäjän viime vuosikymmenten kehityksen keskellä. Koska miltei kaikki henkilöt ovat jollakin tavalla toisinajattelijoita, kirjasta tulee myös katsaus siihen, miten kansalaisyhteiskuntaa ja demokratiaa on tavoiteltu. Gessen yrittää samalla valottaa, minkälainen kansalaisen rooli tässä yhteiskunnassa on, joten mukana on muun muassa yhteiskuntatieteen ja sosiologian tutkimuksen kehityksestä – sivussa seurataan myös Juri Levadaa, mielipidetutkimuksia ja yhteiskunnallista tutkimusta tekevän Levada-instituutin työtä. Ja paljon muuta, neljänkymmenen vuoden aikajänteellä. Tämän johdosta kirja tuntuu hyvin poukkoilevalta, tai sitten oma keskittymiskykyni ei ole juuri nyt parhaimmillaan.

Vaikuttava kirja, yhtä kaikki. Se kuvasi minulle monia tosi olennaisilta tuntuvia asioita sekä Venäjän yhteiskunnan vaiheista – erityisesti kaikenlaisia talouteen liittyviä kuten komentotalous, erilaiset talous- ja valuuttakriisit, oligarkkien jättiyhtiöt – että ihmisten kokemuksista. Kirjaa varten haastateltujen ihmisten elämäntarinat ovat toki olennaisia, mutta tosi tärkeään osaan nousee myös se mainittu Levada-instituutti kyselyineen. Levada on tutkimuksissaan kuvannut homo sovieticukselle eli neuvostoihmiselle tyypillisiä näkemyksiä ja mielipiteitä ja orwellilaista kaksoisajattelua. Tutkimuksessa nähtiin, miten kaksoisajattelu käytännössä toimii. Neuvostoihmisiä vaadittiin uskomaan ja julistamaan jotain, joka oli ristiriidassa tosiasioiden kanssa, ja tämä vaatimus oli sinänsä pelkkä kontrollimekanismi nimenomaan siksi, että se sisälsi oman negaationsa. Homo sovieticus eli jatkuvassa neuvottelutilanteessa kaikkivoivan valtion kanssa, ja neuvottelu oli sekä yksilön ainoa selviytymisstrategia että kontrollin välikappale. Sosiologit löysivät useita neuvottelun avainalueita, joita he kutsuivat peleiksi.

Toisinajattelijoiden ja aktivistien lisäksi kirjassa esiintyy myös esimerkiksi putinismin pääideologiksi kutsuttu Aleksandr Dugin. Muun muassa hänen kauttaan syntyy kontrasti vapauksia toivovien, ensisijaisesti nuorten henkilöiden ja neuvostoimperiumin suuruuden perään haikailevien ihmisten välille. Gessen on kaivanut esiin mm. paljon erilaisia puheita kuvaamaan erilaisten aikojen henkeä, ja sellainen neuvostoimperiumin menettämisen haamukipu kuuluu niistä monissa. Toivotaan suuruuden vallan paluuta.Venäjän historiallisten rajojen palautusta. Juuri nyt nämä kaikki tekeävät tästä piinallisen ajankohtaista luettavaa.

Kuten sanoin, lukeminen oli välillä poukkoilevan rakenteen vuoksi hankalaa, mutta henkilöiden elämäntarinat kyllä tekivät monista kuvatuista ilmiöistä paljon samaistuttavampia. Luin  monta kappaletta homo sovieticuksesta ja kaksoisajattelusta ja totalitarismista, ja ne havainnollistuivat Mashan, Zannan, Serjozan tai muiden haastateltujen kokemuksissa. Hyvin voimakas esimerkki oli kertomus Serjozan matkasta Moskovaan äänestämään vuoden 2008 presidentinvaaleissa. Metroasemalla on ruuhkaa, ja lennolta tulleet ihmisjoukot jonottavat kaikki ostamaan kertalippujaan. Vihdoin lippuluukulle päästyään Serjoza ostaa 60 lippua ja sanoo kuuluvalla äänellä: Jonotin juuri 50 minuuttia. En halua, että joudutte jonottamaan yhtä pitkään vain siksi, että saavuitte tänne toisesta kaupungista. Olkaa hyvä ja menkää portista tällä lipulla. Muutama ihminen ehtii tarttua tarjoukseen, kunnes paikalle ilmestyy poliisi ja vie Serjozan pois. Poliisi ei kuitenkaan osaa osoittaa mitään virhettä tai edes muodostaa kovin järkeviä virkkeitä, ja Serjozalle syntyy kokemus siitä, että järjestelmää suojeleva poliisi ja hän itse ajattelevat totaalisen eri tavoin. Konstaapeli tunsi vaistomaisesti, että hänen tehtävänsä oli taata kaikkien matkustajien kärsivän tasapuolisesti ja estää vähäisetkin spontaanin järjestäytymisen yritykset. Loppujen lopuksi itse äänestyspaikallakin on vain lista, jolle on päästetty Medvedevin lisäksi vain joku absurdi ja tuntematon ehdokas.

Kirja päättyy sekaviin tunnelmiin kesäkuun 12. päivään 2017, Venäjän suvereeniusjulistuksen juhlapäivään, sen juhlapuheisiin ja putkaan heitettyihin mielenosoittajiin. Jos tulevaisuus näytti silloin arvaamattomalta ja/tai toivottomalta, tänä päivänä se on molempia monin verroin enemmän.

Kirjan tiedot:

Masha Gessen: Venäjä vailla tulevaisuutta – yksinvaltiuden paluu (suom. Ilkka Rekiaro). Docendo, 2018.

Akwaeke Emezi: Vivek Ojin kuolema

Viime vuonna oli lukupiiririntamalla hiljaista: osallistuin yhteen ainoaan lukupiiriin. Se on onneksi jatkunut tämänkin vuoden puolelle, ja sen lisäksi pari muutakin lukupiiriä on herännyt taas henkiin. Pelkkää plussaa! Rakastan lukupiirejä, monestakin syystä: kirjoista on noin ylipäätään kiva jutella toisten kanssa; omakin lukukokemus jotenkin syvenee kun lukiessa on mietittävä, mitä tahdon sanoa tästä lukupiirissä; lukupiiritapaaminen toimii eräänlaisena deadlinena ja hyvänä lukemisen tahdittajana; toisista lukijapositioista kirja on saattanut avautua eri tavalla kuin omastani ja mielipiteiden vaihto on kaikille osapuolille iloksi.

Nyt oli lukuvuorossa Akwaeke Emezin romaani Vivek Ojin kuolema (suom. Sari Karhulahti). Nimensä mukaisesti se kertoo Vivek Ojin elämästä, joka on päättynyt samana päivänä kun tori poltettiin. Tästä alkaa koko kirja: äiti löytää ovensa edestä Vivekin alastoman ruumiin, jonka joku on käärinut värikkääseen kankaaseen. Kirjan "lopputulos" on näin ollen selvillä heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien ja kirjassa jäljitetään vastauksia avoimiksi jääneisiin kysymyksiin. Kuka Vivek oikein oli? Miksi hän kuoli?

Vivekin elämä ja kohtalo kiertyy kirjassa auki monen ihmisen kertomuksen ja näkökulman kautta. Jokaisella heistä on omat kuvansa ja käsityksensä Vivekistä. Osita-serkun ja perhepiirin ystävien Somton ja Olunnen silmissä Vivek on ollut jotain muuta kuin heidän vanhempiensa sukupolven silmissä. Sukulaiset ja ystävät ovat seuranneet Vivekin elämää lapsesta lähtien, mutta oman näkökulmansa tuo myös aivan ulkopuolinen henkilö, korjaamon Ebenezer, jonka katse vain sattuu eräänä päivänä kiinnittymään pitkähiuksiseen tyttöön, joka kävelee leningissään pitkin katua. Ebenezer näkee kauniin tytön. Ystävät näkevät pojan, jonka identiteetille ei löydy valmiita sanoja, joka rikkoo normeja. Vanhemmat näkevät perinteitä. Joku näkee demonin, joka on piestävä ulos riivatusta pojasta. Näkökulmia on monia. Vivekin omasta näkökulmasta kirjassa kerrotaan vain muutama tekstikappale. En ollut se, jona minua pidettiin. […] muut luulivat minua tietynlaiseksi, mutta he olivat väärässä, aivan hakoteillä, eivät nähneet todellista minääni.

Vivek Ojin kuolema oli kertomus identiteetistä, sen löytämisestä tai selkiytymisestä, erilaisuuden sietokyvystä ja näkökulmien törmäämisestä. Hieno kirja. Kauniita virkkeitä, joihin olisin kaivannut hiukan enemmän rytmillistä vaihtelua.

Kirjan tiedot:

Akwaeke Emezi: Vivek Ojin kuolema. Kosmos 2021. Suomentanut Sari Karhulahti. 236 sivua.

"Hän katsahti taakseen, virnisti ja sukelsi pimeyteen."

Ruotsin akatemia myönsi viime lokakuussa vuoden 2021 Nobelin kirjallisuuspalkinnon tansanialaissyntyiselle Abdulrazak Gurnahille. Kiinnostava kirjailija! Gurnahista tuli äkkiseltään laskettuna koko mantereen viides Nobel-palkittu kirjailija; hän on syntynyt Sansibarilla, joka on nykyisin osa Tansaniaa ja asuu Britanniassa, jossa on myös tehnyt enimmän osan työurastaan. Romaaneja on tusinan verran, niiden lisäksi novelleja ja muita tekstejä. Nobelin palkintoperusteina oli ainakin Gurnahin tapa käsitellä teoksissaan kolonialismia, ja erikseen oli mainittu teosten "tinkimätön ja myötätuntoinen" katse kolonialismin vaikutuksiin ja pakolaisten kohtaloihin kulttuurien ja maanosien välillä. Gurnahilta ei ole vielä suomennettu mitään, mutta tänä keväänä ilmestyy Einari Aaltosen suomennos vuoden 2020 romaanista Afterlives, Loppuelämät. Muistin äskettäin, että minulla on kirjahyllyssä Helon Habilan toimittama afrikkalaiskirjailijoiden novelliantologia ja siellä yksi Gurnahin novelli! Olen lukenut sen kymmenisen vuotta sitten kirjan hankittuani, mutta nyt piti palata kirjan ja novellin pariin takaisin.

Novellin nimi on Cages, häkit, ja se kertoo Hamidista, joka pitää kauppaputiikkia kahden vilkkaan tien risteyksessä jossakin tansanialaisessa rantakaupungissa, kenties Sansibarilla. Hamid avaa kaupan joka päivä aamunkoitteessa ensimmäisiä varhaisia työmatkalaisia varten ja sulkee vasta illalla kun viimeiset kulkijat ovat menneet. There were times when it felt to Hamid as if he had been in the shop always, and that his life would end there. Kauppa ei ole Hamidin oma, vaan sen omistaa vanha Fajir, jonka palvelukseen Hamid on tullut teini-ikäisenä isoon kaupunkiin muutettuaan. Kaukaiseen kotikaupunkiin ovat jääneet äiti, isä ja muistot lapsuudesta. Hamidin elämässä on jotenkin melankolinen ja ontto perusvire: hänellä ei ole muuta kuin kauppa, Fajir ja asiakkaat. Entisaikaan Fajirin kanssa käytiin yhdessä torilla asti, mutta tämä tuntuu nykyään vain makaavan takahuoneessa vuoteenomana ja Hamidista riippuvaisena. Hamidin oma nukkumasoppi on pihalla kaupan takana.

Gurnahin kirjoista esille nostettu siirtolaistematiikka ei ole tässä  novellissa mitenkään ilmeinen, sillä Hamid ei ole joutunut jättämään Tansaniaa. Hän on silti jollakin lailla vieraalla maalla, oudossa välitilan tuntuisessa paikassa, jossa elämällä ei ole suuntaa tai muotoa – novellin nimen mukaisesti häkissä ja vankina yksinäisyydessään. Hän ei ole ainoa: myös Fajir on terveydentilansa vanki, juttua iskevä kanta-asiakas Mansur on harmaakaihin vanki ja viehättävä Rukiya on myös jollakin lailla olosuhteiden vanki hotelliapulaisen työssään.

Hamid herää suljetun arkensa horroksesta kun kauppaan eräänä pimeänä iltana astelee sisään kaunis Rukiya: He was filled with longing and a sudden ache. Rukiya sietää Mansurin lirkuttelua ja tulee kauppaan kerta toisensa jälkeen tekemään ostoksia ja vaihtamaan muutaman ystävällisen sanan Hamidin kanssa. Rukiya katoaa aina käytyään kaupan ulkopuolisen maailman pimeyteen ja lopulta myös Hamid uskaltautuu ulos häkistään, ensin parin katulampun päähän ja sieltä kauemmas, kohti jossakin lähistöllä kohisevaa merenrantaa. Rannalla hän katselee toisten kaupunginosien valoja.

There were lights on across the bay, single isolated dots that were strung across a backdrop of darkness. Who lived there? he wondered. A shiver of fear ran through him. He tried to picture people living in that dark corner of the city. His mind gave him images of strong men with cruel faces, who peered at him and laughed. He saw dimly lit clearings where shadows lurked in wait for the stranger, and where later men and women crowded over the body. He heard the sound of their feet pounding in an old ritual and heard their cries of triumph as the blood of their enemies flowed into the pressed earth. But it was not only for the physical threat they posed that he feared the people who lived in the dark across the bay. It was because they knew where they were, and he was in the middle of nowhere.

Vaikuttava kohta: meri laimehtii vapaana ja kaupunki on täynnä ihmisiä ja elämää, mutta Hamid on keskellä ei-mitään eikä osaa mieltää itselleen mitään paikkaa, varmaankaan yhteiskunnassa tai maailmassa ylipäätään. Novellin aivan lopussa Rukiya antaa ymmärtää huomanneensa, että saa aina erityiskohtelua ja ottaa jonkinlaisen seuraavan askelen. Onko Rukiyan ele tulkittava luvaksi kosiskella, potentiaalisen asiakkaan pokaamiseksi vai kutsuksi flirttailuun? Tämä jää lukijalle epäselväksi, sillä Rukiya sukeltaa takaisin kaupungin pimeyteen ja Hamid jää yksin putiikkiin Rukiyan sanojen kanssa.

Hieno novelli; odotan mielenkiinnolla romaanisuomennosta.

Tiedot:

Abdulrazak Gurnah: Cages.

Teoksessa The Granta Book of the African Short Story. Edited and with an introduction by Helon Habila. Granta, 2011. 378 sivua.

 

Osmo Soininvaara: 2020-luvun yhteiskuntapolitiikka

Ajankohtaista luettavaa viime viikonlopun aluevaalien alla: Osmo Soininvaaran viime syksynä Tieto-Finlandia-ehdokkaanakin ollut kirja 2020-luvun yhteiskuntapolitiikka. Kirjalla on varausjonoa ja minulla muita kiireitä, joten jouduin lukemaan aika lailla kiirehtien. Kirjan ensimmäisessä osassa kerrataan teollistumisen ja modernin yhteiskunnan syntyhistoriaa, toisessa osassa tarkastellaan sitä, miksi ilmiömäinen talouden ja elintason kasvu on jakautunut epätasaisesti ja kolmannessa osassa luonnostellaan keinoja, joilla hyvinvointivaltion yhteiskuntapolitiikkaa pitäisi uudistaa.

Keskeisimmiksi ongelmiksi nousevat ilmastokriisi ja eriarvoisuuden syveneminen. Näistä kahdesta eriarvoisuutta ja työmarkkinoita käsitellään aika paljon pitkällisemmin. Eriarvoisuuden ohella Soininvaara kuvaa yhteiskunnan hyvinvointivajetta: koskaan ei ole ollut niin hyviä edellytyksiä mukavaan elintasoon ja elämään kuin nyt, ja näillä eväillä meidän pitäisi yltää paljon parempaan. Mikäli vuonna 1900 elänyt suomalainen olisi saanut kuulla, että tällä hetkellä työn tuottavuus on 17 kertaa tuon ajan tuottavuuden verran, hän olisi varmasti kuvitellut mielessään jonkinlaisen utopistisen onnelan. Sellaista ei kuitenkaan ole, koska talouskasvu yksinään ei tuota hyvinvointia kovinkaan hyvin. Avainsana on markkinavirhe: kun esimerkiksi hiileen perustuvan energian hinnassa ei huomioida hiilidioksidipäästöjen haittoja, markkinat päätyvät ratkaisuihin, joissa tuotetaan liikaa hiilidioksidia. Markkinahäiriöt tai markkinavirheet tuottavat ongelmia ympäristön lisäksi työmarkkinoilla tai vaikkapa asuntomarkkinoilla.

Oli helppo nyökytellä Soininvaaran näkemyksille ympäristöongelmista ja markkinavirheistä – talouden sanastokin on minulle nyt tutumpaa kun olen juuri siihen perehtynyt Aalto-yliopiston, Hankenin ja Helsingin yliopiston yhteisellä, maksuttomalla talouden perusteet -verkkokurssilla) – mutta työmarkkinoita ja eriarvoisuutta koskevien lukujen kohdalla oli pysähdyttävä miettimään ankarammin. Soiminvaaran analyysissä yksi työmarkkinoiden kohtaanto-ongelmia aiheuttavista tekijöistä on ... ay-liike. Tarkemmin ottaen palkkataulukot, joiden liian korkeiden palkkojen vuoksi osa työttömistä jää työllistymättä. Ratkaisu olisi siis palkkojen jousto (yleensä eufemismi niiden laskemiselle), mitä on hyvin vaikea mieltää hyvinvointia lisääväksi tekijäksi. Minun oli niinikään vaikea lukea Soininvaaran ajatuksia maksuttoman koulutuksen ristiriidoista ja haitoista: hänen mukaansa koulutus tuottaa sosiaalista eriarvoisuutta ja on maksuttomana näinollen merkittävä lahjoitus yhteiskunnalta hyväosaisille. Tilanne korjaantuisi lukukausimaksuilla tai "pehmeällä opintolainalla", jonka takaisinmaksu alkaisi vasta riittävän korkean tulotason myötä. Hyvin pienituloisen humanistin korvissa maksullinen tai lainapainotteinen opiskelu kuulostaa kyllä kestämättömältä yhtälöltä eikä ainakaan eriarvoisuutta vähentävältä mallilta, mutta Soininvaarakin toteaa, että lääkärit, juristit ja diplomi-insinöörit eivät voi piiloutua humanistien selkien taakse. Lisäksi Soininvaara korostaa, samoin kuin Thomas Piketty kirjassaan Capital et idéologie, että vasemmistopuolueet voivat päätyä maksutonta koulutusta ajaessaan hyväosaisten puolelle, sillä korkeakouluopiskelijat tulevat voittopuolisesti hyväosaisista perheistä. Toinen pikettyläinen havainto tätä tukemaan: vasemmistopuolueista on tullut henkistä pääomaa edustavien johtamia ja muutenkin kansoittamia (Piketty puhuu kirjassaan "bramiinivasemmistosta", gauche brahmane eli vasemmistolaisesta älymystöeliitistä). Havainto pakottaa miettimään, onko omassakin ajattelussani tämän suhteen jotakin sokeita pisteitä.

Helppolukuinen ja silti perusteellinen ja ajattelemaan pakottava kirja. Luin liian kiirehtien.

Kirjan tiedot:

Osmo Soininvaara: 2020-luvun yhteiskuntapolitiikka. Teos, 2021. 405 sivua.