Katja Petrovskaja: Ehkä Esther

Minä luulen että hänen nimensä oli Esther, sanoi isäni. Niin, ehkä Esther. Minulla oli kaksi isoäitiä, ja toinen heistä oli nimeltään Esther, niin juuri.

Mitä, ehkä, kysyin tuohtuneena, etkö sinä tiedä, mikä sinun isoäitisi nimi oli?

En minä puhutellut häntä koskaan nimeltä, vastasi isäni, minä sanoin babuška ja vanhempani sanoivat äiti.

Maailman katseet ovat yhä kiinni Ukrainassa, ja tänään on itse asiassa päivälleen kaksi kuukautta Venäjän hyökkäyksen alusta. Sota on pitänyt ajatukset jatkuvasti Ukrainan ja ukrainalaisten kohtaloissa. Piti nytkin lukemani jotain aivan muuta, mutta törmäsin kirjastossa Katja Petrovskajan kirjaan Ehkä Esther, ja se pääsi luettavaksi muiden lukulistalla olevien ohi.

Katja Petrovskaja on vuonna 1970 Kiovassa syntynyt "saksankielisen kaunokirjallisuuden uusi tähti", kertoo takakansiteksti. Petrovskaja on ehtinyt asua myös Venäjällä ja Virossa, ja nyt hän asuu Saksassa ja kirjoittaa saksaksi. Ehkä Esther jäljittää hänen kadonneen sukunsa tarinaa. Kadonnut pitää tässä ymmärtää paikoin aivan konkreettisesti: Petrovskajan sukujuuret ovat puolalais-ukrainalaiset ja juutalaiset, ja viime vuosisadan tapahtumat ovat heittäneet suvun jäseniä kauas toisistaan ja osan tyystin kadoksiin. Jälkiä kadonneista löytyy vankileireiltä, eri puolilta Puolaa, Kiovasta, Wienistä, Babi Jarin rotkosta ja monesta muusta paikasta. Kirjan alaotsikko on kertomuksia. Näitä kertomuksia ovat sekä edeltävien sukupolvien elämänvaiheet että Petrovskajan oma etsintä. Etsivä löytää muistonriekaleita, kyseenalaisia muistiinpanoja ja kaukaisissa arkistoissa säilytettäviä dokumentteja. Niistä koostuu tarina tuhotuista ihmisistä ja kaupungeista, mutta myös selviytymisestä. Petrovskajan kerronta on tosi hienoa: lukijasta tuntuu kuin haroisi hänen kanssaan pimeää, etsien muistoja niistä, jotka kerran täällä elivät. Kauniita kuvauksia kipeistä asioista.

Tämän hetken sota tekee monista kohdista kipeämpiä lukea kuin muutoin. Kertomus isovanhempien paosta Kiovasta elokuussa 1941 puristaa nyt rintaa eri tavalla, kun sama toistuu uutiskuvissa joka päivä. Samoin vankileireille tai Babi Jarin rotkoon johtavat jäljet suorastaan pureutuvat lukijaan.

Kysyin monta vuotta sitten Davidilta, eräältä ystävältä, joka kävi aina sinä päivänä Babi Jarissa, onko hänellä siellä sukulaisia. Hän sanoi minulle silloin, ettei ole koskaan kuullut tyhmempää kysymystä. Ymmärrän vasta nyt, mitä hän tarkoitti. Nimittäin että sillä, kuka on ja onko täällä omia vainajia muistettavana vai ei, ei ole väliä – vai toivoiko hän, ettei sillä olisi väliä? – sillä hänen mielestään kysymys oli kunniallisuudesta. Haluaisin kertoa tästä kävelyretkestä ikään kuin olisi mahdollista jättää kertomatta, että täällä on tapettu minunkin sukulaisiani, ikään kuin olisi mahdollista kävellä tässä paikassa abstraktina ihmisenä, ihmisenä sinänsä, ei vain juutalaisten jälkeläisenä, kansan, johon minulla ei enää ole juuri muuta sidettä kuin puuttuvien hautakivien etsintä, ikään kuin olisi mahdollista kävellä sellaisena ihmisenä tässä kummallisessa paikassa nimeltä Babi Jar.

Tässä jokunen viikko sitten luin itse asiassa myös toisen kadonnutta menneisyyttä kartoittavan teoksen. Se oli muutaman vuoden takaisen nobelistin, niinikään Ukrainassa syntyneen Svetlana Aleksijevitšin valtaisa Neuvostoihmisen loppu. Sen olin poiminut luettavaksi, koska erään somekaverin mukaan se on parhaita neuvostomentaliteetin välittäjiä (ja se on viimeisen kahden kuukauden aikana osoittautunut sittenkin nykyiseenkin maailmanmenoon vaikuttavaksi asiaksi). Se oli hengästyttävää ja vangitsevaa luettavaa, enkä heti saanut muodostettua mitään järkeviä virkkeitä tänne kirjattavaksi, joten se oli jäädä tekemättä kokonaan. 

Nobelin myöntöperusteissa mainittiin Aleksijevitšin teosten moniäänisyys, ja Neuvostoihmisen loppu lienee yksi niistä suurteoksista, joista Nobel on myönnetty. Se on kertomus siitä, minkälaista oli elää neuvostoihmisenä. Kirja kasvaa valtavaksi suurkuoroteokseksi, jossa Aleksijevitšin tehtävä on toimia kirjurina ja välittäjänä, taltioida ihmisten myötä sammuvia muistoja päättyneeltä aikakaudelta. Haastateltuja on paljon, valtavasti. Heidän elämänsä ja tarinansa ovat ennen jääneet virallisen historiankirjoituksen ulkopuolelle. Monien haastateltujen tarinaan liittyy inhimillistä tragediaa vankileirien, orpokotilaitosten tai jonkin muun valtionkoneiston osan muodossa, mutta jonkinlainen neuvostonostalgia pilkottaa silti monesta paikasta rivien välistä, mitä on kyllä lännestä käsin hyvin vaikea ymmärtää (ja kertoo propagandan voimasta). Valtakoneistoon ja vallanpitäjiin suhtaudutaan kuin säähän: pieni ihminen ei voi siihen vaikuttaa, pakko on vain kestää. Kaiken yllä loisti rakastetun johtajan lempeä ihannekuva. 90-luku on myös oma inhimillinen tragediansa monille, kun kaikki kääntyi nurin ja inhimillinen hätä oli paikoin syvempää kuin ennen

Molemmat näistä kirjoista ovat ilmestyneet suomeksi joitakin vuosia sitten ja molemmista on yhtäkkisen ajankohtaisuutensa vuoksi otettu uudet painokset. Tällaiset muistelmateokset eivät kyllä vanhene.

Kirjojen tiedot:

Katja Petrovskaja: Ehkä Esther (suom. Ilona Nykyri). Tammi 2015. 275 sivua.

Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu (suom. Vappu Orlov). Tammi 2018. 703 sivua.

Planeetan kokoinen arki – askelia kestävämpään politiikkaan

Tässä ihan pari viikkoa sitten oli suomalaisten ylikulutuspäivä eli se päivä vuodesta, jona suomalaisten kulutus on laskennallisesti ylittänyt maapallon kyvyn tuottaa uusiutuvia luonnonvaroja ja käsitellä fossiilisten polttoaineiden tuottamia kasvihuonekaasuja. Tänä vuonna päivä oli 31. maaliskuuta eli tosi varhain, kuten on ollut jo pitkään. Koko loppuvuosi menee sitten ilmastonmuutoksen ja luontokadon piikkiin. (Ei hyvä.) Koko maapallon väestön ylikulutuspäivä puolestaan on joskus elokuussa. Jos olet joskus kuullut sanottavan, että suomalaisten keskimääräinen elämäntapa vaatisi reilut kolme maapalloa, niin tällaisia asioita sillä tarkoitetaan. Harmi vain, että näitä planeettoja on vain yksi! Pieni ihminen ja iso planeetta ovat kuitenkin aivan eri mittaluokan asioita, ja niiden välisten yhteyksien hahmottaminen on välillä hyvin vaikeaa, vaikka yrittäisikin pysytellä ympäristöasioista ajan tasalla.

Senja Laakson ja Riikka Aron toimittama kirjoituskokoelma Planeetan kokoinen arki – askelia kestävämpään politiikkaan käsittelee ympäristökysymyksiä juuri tästä kiinnostavasta perspektiivistä: minkälaisia yhteyksiä pienen ihmisen toiminnalla ja suurilla, suorastaan planetaarisen suurilla kohtalonkysymyksillä voi olla?

Monenlaisia, kuten lukiessa käy ilmi! Ympäristökysymysten kannalta olennainen politiikka ei ole vain ympäristöpolitiikkaa. Se on myös maatalous-, liikenne- ja energiapolitiikkaa, kaupunkien kaavoitusta ja ruokapalveluita, päätöksiä siitä miten ja millaista tietoa tuotetaan ja miten sitä sovelletaan. Kaikki nämä vaikuttavat myös yksilöiden elämään, arkeen ja kulutukseen, ja päinvastoin – ihmiset voivat aktiivisella toiminnalla ja joukkovoimalla vaikuttaa esimerkiksi ympäristökysymysten asemaan päätöksenteossa. Aluksi kirjan nimi oli kyllä johtaa minun ajatukseni hieman väärään suuntaan eli juuri siihen yksittäisen ihmisen elämään (millaista on planetaaristen rajojen mukainen arki?), mutta Planeetan kokoinen arki onkin kirja, joka kokoaa sirpaleiselta tuntuvaa tietoa ilmastosta, ympäristöstä ja niiden ongelmista helpommin hahmottuvaan muotoon. Se auttaa ymmärtämään erilaisten kriisien mittakaavoja, mekanismeja ja tapoja, joilla erilliset asiat kietoutuvat toisiinsa. Ei tosiaankaan huono saavutus (ja kaukana sellaisista lifestyle -tyyppisistä "elin vuoden ilman muovia" tai "näin puolitin hiilipäästöni" -jutuista, joiden suuntaan ajatukseni ehtivät vilahtaa).

Kirjassa on johdannon ja loppusanojen välissä yhteensä kaksitoista tekstiä eri asiantuntija-kirjoittajilta ja tekstit on jaoteltu neljään pääryhmään: ympäristöpolitiikka, kestävyyden ulottuvuudet ja mittakaavat, kestävän arjen osatekijät ja kansalaisten osallisuus ja toimijuus. Osa kirjoittajien nimistä oli minulle tuttuja entuudestaan, osa ei. Kaikkia kahtatoista kirjoitusta ei tähän pysty nyt tiivistämään, mutta nostan muutaman jutun esiin parista juuri nyt eniten puhutelleesta kirjoituksesta.

Ville Lähde kirjoitti tekstissään Arjen teoille on annettava yhteinen suunta juuri niistä tavoista, joilla yksilön ja suurten yhteisten ongelmien välistä etäisyyttä voidaan kuroa umpeen. Lähde kirjoittaa muun muassa siitä, miten kansalaisen rooliksi usein mielletään vain kuluttaja tai äänestäjä, ja miten passiivisia rooleja nämä molemmat lopulta ovat. Niiden kautta yksilöiden teot eivät kasva itseään suuremmiksi, vaan siihen tarvitaan erilaista, aktiivista kansalaisuutta ja joukkovoimaa. Muutos kuitenkin näkyy esimerkiksi koululaisten ja nuorten ilmastoliikkeissä; alaikäiset eivät pääse äänestämään eivätkä siis ole poliittisesti täysivaltaisia äänestäjän lokeroon solahtavia olentoja, joten tilanne kutsuu toisenlaiseen toimintaan. Passiivinen muutoksen odottelun aika taitaa joka tapauksessa olla ohi. Lähde kirjoittaa myös eroista ja yhtäläisyyksistä ilmastonmuutoksen ja muunlaisten ympäristökriisien välillä: toisia on helpompi hahmottaa tai mitata kuin toisia, mutta ongelmat ovat monimutkaisilla tavoilla kytköksissä toisiinsa.

Jari Lyytimäki, Riikka Paloniemi, Linda Karjalainen ja Petri Tapio kirjoittavat omassa tekstissään kestävästä ja terveellisestä liikkumisesta, jota olen itsekin miettinyt viime aikoina runsaasti: ajoin aikuisiällä ajokortin, ja nyt joudun tekemään ihan eri lailla oman liikkumiseni valintoja kuin ennen, kun vaihtoehtoina olivat vain oma lihasvoima tai julkinen liikenne. Liikkuminen pitäisikin kirjoittajien mukaan hahmottaa sekä liikenteenä että liikuntana – tarvitaan hikiloikka! Se on tietenkin vain osa liikennejärjestelmän uudistusta ja kestävän liikkumisen tiekarttaa, mutta yksi askel autoriippuvuuden vähentämiseksi. Nykyajan megatrendit kuten kaupungistuminen ja ikääntyminen on otettava tulevaisuusskenaarioissa myös huomioon.

Olen pyöritellyt ajatusta sähköavusteisen taakkapyörän hankinnasta (auton korvaajaksi, vaikka autoakaan minulla ei ole), mutta miettinyt kirjoittajien tavoin, onko kyseessä aito tarve vai teknologian kehityksen ja yleistymisen synnyttämä "tarve". Omalla lihasvoimalla liikkuminen on hyvää kestävää arjen liikkumista, ja esteetön ja (sähkö)avusteinen ympäristö voi kuitenkin myös passivoida ihmisiä, joille lihasvoiman käyttäminen olisi täysin mahdollista ja hyödyllistä. (Ehkä minäkin vain ostan  nyt tavarankuljetukseen tarkoitetun peräkärryn pyörääni ja lykkään muita ratkaisuja tuonnemmas.)

Pari kiinnostavaa tietoiskua: suomalaisten liikenteessä käyttämä aika on pysynyt 1970-luvulta lähtien suunnilleen samana! Lisääntyneet poltto- ja sähkömoottoriliikennevälineet ovat lähinnä siis kasvattaneet kuljettuja välimatkoja ja liikenteen päästöjä. Lisäksi luin kirjasta, että maailman varakkaimmat kuormittavat ympäristöä liikenteellään aika pysäyttävän paljon: eniten ansaitseva kymmenesosa käyttää liikenteeseen keskimäärin 187 kertaa enemmän energiaa kuin köyhin kymmenesosa! Paisuva lentomatkustaminen on tässä varmaankin avainasemassa, kun monille on taloudellisesti mahdollista lennähtää viikonloppumatkalle Lontooseen tai lomamatkalle Aasiaan.

Tiivistyksenä: ympäristökriisit ovat vakava paikka, ja on helppo ajelehtia epätiedosta kyynisyyden kautta toimintatarmoon ja takaisin. Tämä kirja auttaa jäsentämään ensinnäkin itse ympäristöongelmia, niiden syitä ja mekanismeja, mutta myös hahmottamaan muutoksen paikat, potentiaalin ja haasteet. Se myös muistuttaa, että yhdessä toimiminen on mukavaa ja lopputulos on suurempi kuin osiensa summa. Se ei herättele turhaa toivoa, vaan realistista toivoa.

Kirjan tiedot:

Planeetan kokoinen arki. Askelia kestävämpään politiikkaan. Toim. Senja Laakso ja Riikka Aro. Gaudeamus 2022. 325 sivua.

Annastiina Heikkilä: Vapaus valita kohtalonsa

Päivitystä Ranska-kuvaan: Ylen Pariisin-kirjeenvaihtajan Annastiina Heikkilän hieno esikoisromaani Vapaus valita kohtalonsa kuvaa sellaisia ranskalaisia elämiä, joita kirjojen sivuilla on harvemmin totuttu näkemään. Pariisi-romantiikan sijaan miljöönä on sateinen Nantesin kaupunki Loiren suulla, pakolaisleiri Etelä-Ranskassa ja eliittikorkeakoulun luentosali. Kirja on kuvaus siitä, miten erilaisia todellisuuksia ihmiset elävät rinnakkain ja lomittain toistensa kanssa, ja se kertoo myös kahden nuoren päähenkilön ystävyydestä. Nämä henkilöt ovat suomalais-ranskalainen Lea ja algerialaistaustainen Anissa. Jonkinlainen ulkopuolelle jäämisen tunne ja kokemus on yhdistänyt tyttöjä kouluikäisistä alkaen, ja lapsuudenystävyys on kantanut nuoruuteen ja aikuisuuteen asti.

Itsekin lähdin aikoinaan heti lukion jälkeen, jo ennen lakkiaisia, Ranskaan töihin, ja peilasin lukiessani monia omia muistojani Lean elämään – oli hauska lukea esimerkiksi siitä, miten Lealle sanomalehden lukeminen kulmakahvilassa edusti jonkinlaista henkevän pariisilaiselämän ydintä. Niin se edusti minullekin, vaikka kestikin hetken ennen kuin lukioranskani alkoi riittää ranskankielisiin sanomalehtiin. Luin siis kahviloissa alkuun suomenkielisiä kirjoja, poltin savukkeita ja opettelin juomaan tummaa espressokahvia. Nyt minulla sattui kuitenkin olemaan muutaman päivän vanha Le Monde käsillä, joten nappasin Leaa ajatellen kuvan kirjasta sanomalehden ja kahvin kanssa.

Kirjassa ei kuitenkaan sen pidempään viipyillä pariisilaisissa kahviloissa, vaan seurataan koruttomampia ja raadollisempia kohtauksia elämästä. Alussa päästään seuraamaan Leaa ja Anissaa luvattomiin reiveihin Nantesin satamassa. Reivit päättyvät äkisti poliisin väliintuloon, tilanne kärjistyy ja poliisi rynnäköi ihmisjoukkoon. Lea putoaa satama-altaaseen, mutta uimataitoisena selviää sieltä ylös. Toisin käy Anissan poikaystävälle Dariolle, joka menettää henkensä. Anissa ryhtyy selvittämään kuolemaan johtaneita tapahtumia ja saa selville, että tietty mellakkapoliisi turvautuu usein suhteettomaan väkivaltaan, eikä poliisivoimissa ilmene minkäänlaista halua suitsia tällaista käytöstä. Päinvastoin mies etenee oikein mukavasti urallaan, jonka varrelle jää ruumiita ja pahoinpideltyjä ihmisiä. Black Lives Matter -liike on tehnyt tästä todella ajankohtaisen teeman myös Yhdysvaltojen ulkopuolella. Anissa ryhtyy veljensä Amirin kanssa myös selvittämään isoäitinsä ja isänsä menneisyyttä Ranskassa, joka osoittautuu ajateltua karummaksi. Otteita isoäidin päiväkirjoista ilmestyy kirjan lukujen lomaan, ja niistä paljastuu sotakokemuksia Algerian sodasta ja vankilamainen pakolaisleiri Ranskassa.

Toisaalla Lea yrittää sopeutua opiskelijan arkeen Pariisin politiikan tutkimuksen yliopistolla, joka tunnetaan kautta maailman lempinimellä Sciences Po. Se on yksi Ranskan korkeakoulujärjestelmään kuuluvista grandes écoles -huippuyliopistoista, jonka opiskelijat edustavat monin tavoin ranskalaisen yhteiskunnan kermaa. Leasta syntyy vaikutelma fiksusta, mutta hyvin epävarmasta ja analyyttisestä tyypistä, joka mieluummin seuraisi ranskalaistyyppistä väittelevää keskustelua sivusta kuin työntyy väittelyn keskipisteeseen mukaan. Miten Lea pärjää itsevarmojen ja tyylikkäiden eliittikoululaisten joukossa? Meille koulussa opetettiin kuuliaisuutta, ei väittelytaitoja, hän muisteleekin kouluaikojaan Helsingissä. Osuva huomio.

Paljon teemoja siis! Ja isoja teemoja, joista olisi riittänyt moneen kirjaan. Ajattelen esimerkiksi viime vuoden puolella lukemaani Alice Zeniterin romaania Unohtamisen taito, jossa myös seurataan kabyyleihin kuuluvan harki-perheen kohtaloa Algerian sodasta Rivesaltesin pakolaisleirin kautta ranskalaiseen yhteiskuntaan. Zeniter on kyllä epäsuotuisa ja epäreilu vertailukohta, sillä siihen vertaamalla alkaa tuntua, että Anissan perheen saama huomio jää hyvin pintapuoliseksi. Ja niin se jääkin, koska se on vain yksi tämän kirjan juonista. Minä löysin kirjasta kolme pääteemaa tai -juonta: poliisiväkivalta tai ylipäätään eliitin valta ja valta-aseman väärinkäyttö, suomalais-ranskalaisen Lean yritykset luovia elämänsä eri ulottuvuuksien välillä ja Anissan kokema rakenteellinen rasismi. Kaikki näistä ansaitsisivat oman kirjansa.

Parasta ja puhuttelevinta tässä Heikkilän kirjassa oli mielestäni se taitava "näytä, älä kerro" -periaatteen mukaisesti rakennettu kuva erilaisista yhteiskunnassa olemisen tavoista ja siitä, miltä tuntuu elää monen kielen tai kulttuurin piirissä yhtä aikaa. Lea esimerkiksi saa ystävälliseksi tarkoitettuja kehuja sujuvasta kielitaidostaan vaikka hän on kasvanut kaksikielisenä, ja joiltakin opiskelutovereilta hieman penseän vastaanoton pariisilaisten eliittikoululaisten illanviettoon, sillä ulkopuolelta sisäpiiriin on hyvin hankala päästä. Ei eliitti olisi eliitti, jos sinne pääsy ei olisi vaikeaa. Lisäksi Lean suomalainen äiti Sinikka ja ranskalainen äitipuoli Agathe kuvataan molemmat todella hienosti: toinen tuoksuu nivealta ja hiuslakalta ja vaikuttaa hieman huolittelemattomalta ja suoraviivaiselta vaikka yrittää kuitenkin helmiäisharmaan luomivärinsä kanssa parhaansa. Toinen taas liehuu hymyillen eleganteissa silkkipaidoissaan ja raivaa marjapensaat pois tyylikkään talvipuutarhan tieltä, mutta suu tiukkenee, kun sohvakankaaseen jää croissantista ei-toivottu rasvatahra. Hänen silmissään kuka tahansa ei myöskään kelpaa oikeaksi ranskalaiseksi. Taitavaa henkilökuvausta, tykkäsin.

Laitoin kirjanmerkin kohtaan, jossa kaikki kirjan erilaiset näkökulmat kohtaavat: Sciences Po'n tiedostavat ja etuoikeutetut eliittinuoret pitävät ravintolassa antirasistisen kampanjan suunnittelukokousta, ja paikalle saapuvat myös Lea ja Anissa.

He astuivat hämyisään korttelibistroon. Puheensorina, kahvikoneen kurnutus ja astioiden kilinä muodostivat kakofonisen mutta tunnistettavan äänten sekamelskan, joka imaisi tulijat turvalliseen humuunsa. Tarjoilija pujahti heidän edestään juomatarjotinta kantaen ja melkein törmäsi Anissaan, joka ei ollut ymmärtänyt heti siirtyä käytävältä sivummalle. Laseista läikähti tarjottimelle punaviiniä, ja mies kiroili mutta jatkoi matkaansa askeliaan hidastamatta.

Kokouksessa hyväosaiset ja hyvää tahtovat opiskelijat väittelevät siitä, minkälaisia tekoja rakenteellisen rasismin, korruption ja vallan väärinkäytön purkaminen heidän oppilaitokseltaan ja heiltä voisi vaatia. Pitäisikö esimerkiksi Voltairen patsaan päälle viskoa punaista maalia ja kiinnittää näin huomiota siihen seikkaan, että Voltairen varallisuus oli osin peräisin orjakaupasta? Että tällaisia henkilöitä me palvomme ranskalaisuuden malliesimerkkeinä? Anissa puuttuu kriittisesti keskusteluun:

"Anteeksi vaan, mutta mielestäni te olette kaikki yhtä hakoteillä. Te laaditte manifesteja omassa yläluokkaisessa kuplassanne ettekä tajua ihmisten todellisista ongelmista mitään", Anissa tuhahti nojautuen taaksepäin tuolissaan. Näytti siltä, että hän kurottui tarkoituksella kauemmas pöytäryhmän ulkopuolelle. "Ja tiedoksenne, että tuo patsashomma kuulostaa lapselliselta provokaatiolta. Tempaukselta, jonka shokkiarvo aukeaa ainoastaan  muille eliittikoululaisille", hän jatkoi.

Yhteenvetona: pidin henkilökuvauksista ja siitä, miten erilaisia todellisuuksia törmäytettiin yhteen. Sisältöä oli niin paljon, etteivät sivut oikein riittäneet niihin kaikkiin. Aloin myös kaivata takaisin Ranskaan! Ensi kerralla aion ensi töikseni mennä kahvilaan ja istuutua lukemaan jotain kioskista ostettua lehteä, mieluiten varmaan Le Nouvel Obsia. Mielikuvassani naapuripöydässä istuu joku lukemassa L'Équipea.

Kirjan tiedot:

Annastiina Heikkilä: Vapaus valita kohtalonsa. WSOY 2022.  413 sivua.

Niillas Holmberg: Halla Helle

 Jospa sitä lähtisi kävelylle.

Mitäpä muutakaan, kun ajatuksen vuo on patoutunut. Se on se lääke, aina lähellä, aina saatavilla. Mutta joskus sitä kuitenkin empii. Joskus sitä tuntee nahoissaan, että kyllä, patouma on, tuossa se nyt olisi, mutta nyt ei saa edetä holtittomasti, nyt ollaan oikean tulvapadon äärellä.

Ihanaahan se on, padon murtuminen, mutta euforialla on hintansa; virta ei suurpadon pettäessä jatka tuttuja uomiaan vaan rohmuaa kyytiinsä pengertä, rahtaa muassaan linnunpesiä, myyränkoloja – ja sellaisen melskeen kidassa voi identiteetti järkkyä.

Luin Niillas Holmbergin esikoisromaanin Halla Helle. Upea kirja. Sen pääosassa ovat ainakin Tampereelta Utsjoelle muuttanut Samu ja saamelaistaiteilija Elle Hallala, sivuosissa muiden saamelaisten ja utsjokilaisten lisäksi muun muassa 1800-luvulla Utsjoella pappina toiminut Jaakko Fellman ja tavallaan myös Tenojoki ja ympäröivä luonto. Kantavana jännitteenä toimii Samun suhde Elleen, ITE-taiteilijaan ja saamelaisaktivistiin, jonka maailmaa Samu yrittää tulkita. Työkaluina ovat länsimaisen psykoanalyysin ja kirjallisuusanalyysin keinot, mutta kuinka pitkälle niillä voi pötkiä, kun analysoitava onkin toisenlaisesta, saamelaisesta kulttuuripiiristä?

 Kirjan kertojana toimii siis Samu, mikä on varmaankin suomalaista lukijaa ajatellen tehty ratkaisu: hän tarkastelee saamelaisuutta ulkopuolelta ja joutuu pukemaan sanoiksi paljon sellaista, joka saamelaiselta voisi varmaankin jäädä itsestäänselvyytenä sanomatta tai jonka kokisi toisin. Perehtyminen kieleen, kulttuuriin, yhteisöön ja tietenkin aivan erityisellä tavalla Elleen on avartanut Samun (ja sitä kautta lukijan) näkökulmia ja käsityksiä paljon. Hänen näkökulmansa kautta selvitetään monia asioita; mikä kielessä ja elämänmuodossa on eksistentiaalisen tärkeää, miksi kalastusoikeuksista ja maankäytöstä "syntyy kiistoja", mitä tarkoittaa itsemääräämisoikeus, onko saamelaisilla sellaista. Kirja on siis samalla tietopaketti nykypäivän saamelaisuudesta. Ilmeisesti Samun näkökulmasta kirjoittaminen on vaikuttanut myös kirjailijaan: Niillas Holmberg on jossakin haastattelussa kertonut, että Samun perspektiivistä kirjoittaminen johti moniin oivaltamisen hetkiin, ja tuli katsottua ikäänkuin itseään ulkopuolisen silmin. Samu tosiaan suhtautuu saamelaiskulttuuriin arvostaen ja mielenkiinnolla, mutta se ei poista sitä, etteikö kritisoitavaakin löytyisi: häntä tuntuu hieman ärsyttävän esimerkiksi se, miten Elle vetäytyy erämaakämppään luontaistalouteensa ja perinnekäsitöidensä pariin, mutta kun koiran tassuun tulee hoitoa vaativa tila, koira kiikutetaan heti nykyaikaisen lääkehoidon pariin. Ja mitä poronhoitoa se sellainen on, jota tehdään moottorikelkoilla? Millainen luontosuhde se oikein on?

Sellaista se tässä ajassa eläminen on, on moottorikelkkoja ja eläinlääkäriasemia. Ajattelisin, että alkuperäiskansoilla on samalla tavalla oikeus (moraalinen?) käyttää modernin ajan tavaroita ja palveluita kuin muillakin, ja olisikin varmasti vaikea päättää mihin ajankohtaan jokin elämäntapa tulisi museoida, jotta se pysyisi jotenkin autenttisena. Yhtä vaikeaa on varmasti yrittää suodattaa modernista länsimaisesta elämäntavasta itselleen sellaisia elementtejä, jotka eivät salakavalasti ala nakertaa saamelaiskulttuurin olemusta.

Elle kokee jonkintyyppistä etnostressiä juuri tästä modernin läntisen maailman ja saamelaiskulttuurin välissä elämisestä ja uppoutuu omaa autenttista identiteettiään jäljittäessään tosiaan muun muassa perinteisiin saamelaiskäsitöihin parkitsemaan nahkaa. Hän myös kirjoittaa Samulle uniaan, joita Samu koittaa kaikin voimin tulkita. Mainitsin jo alussa, että Samun työkaluina ovat psykoanalyysin teoriat ja keinot, mutta niistä ei ole välttämättä unien sammakoiden, leppien ja piippujen kanssa apua. Unet muuttuvat yhä vaikeatulkintaisemmiksi ja Ellen mielenterveys järkkyy, etninen identiteetti säröilee.

Tulin tästä yksilön identiteetin järkkymisestä ja kolonialistisesta mielenhäiriöstä lukiessa ajatelleeksi myös Frantz Fanonin klassikkoteosta 1970-luvulta, Sorron yöstä (Les damnés de la terre). Fanon oli Ranskan siirtomaassa Martiniquella syntynyt psykiatri, joka työskenteli myös mm. Algeriassa. Sorron yöstä on tavallaan sekalainen manifestimainen kokoelma erityyppisiä tekstejä, mutta on niillä jotakin yhteistäkin: kaikki liittyvät tavalla tai toisella siihen, millaisia vaikutuksia kolonisaatiolla on ollut ihmisten psyykeeseen. Sorron yöstä pidetään myös antikolonialistisen ajattelun klassikkona, ja kävin tarkistamassa että se sisältää myös muutaman tapauskertomuksen Fanonin uralta. Paljon yhteistä Halla Hellen kanssa siis, vaikka Halla Helle on kielellisesti niin mielettömän hieno teos, ettei siihen kannata verrata.

Rakastin kirjan luontokuvauksia kuten moni muukin lukija, tuskastuin välillä akateemiseen väittelyyn kuten moni muukin lukija (Hesarin arvostelussa sitä verrattiin Mannin Taikavuoren filosofointiin) ja koin voimakasta halua päästä kalastamaan Ellen kanssa.

Teoksen tiedot:

Niillas Holmberg: Halla Helle. Gummerus 2021. 455 sivua.

"Olen odottanut sinua pitkään", kissa sanoi. "Olitko unohtanut minut? Missä on minun osuuteni?"

Palasin juuri kotiini ja omaan todellisuuteeni todella ihmeelliseltä kirjalliselta matkalta! Luin Khadija Abdalla Bajaberin romaanin The House of Rust, joka ilmestyi tietoisuuteeni itse asiassa jonkun somekanavan kautta: käsikirjoitus voitti yhdysvaltalaisen Graywolf Pressin afrikkalaisen kirjallisuuden kilpailun ja maininta palkinnosta osui silmiini jonkun kirjallisuusaiheisen tilin jakamana. Kiinnostuin kirjasta välittömästi: nuori kenialainen esikoiskirjailija, kehuttu teos ja mielikuvitusta kutkuttava tarina tytöstä, joka matkustaa luista rakennetulla lautalla (!) etsimään merelle kadonnutta isäänsä puhuvien kissojen, varisten, haiden ja muutaman muun eläinen seuratessa tai kommentoidessa tapahtumia.

The House of Rust olikin uskomattoman hieno ja vaikuttava, fantastinen (pun intended) teos. En tiedä, olenko koskaan lukenut mitään tällaista. Kirjan päähenkilö on Aisha, Kenian Mombasassa asuva hadramivähemmistöön kuuluva tyttö. Aishan perheeseen kuuluu isä Ali ja isoäiti Hababa, sillä äiti on kuollut. Isä ansaitsee elantonsa kalastajana ja meri vetää puoleensa myös Aishaa, jota isä kutsuu hellittelynimellä fishling, pikkukala. Eräänä päivänä isä ei palaakaan mereltä ja vain tyhjä vene kolahtelee rantakivikkoa vasten. Isoäiti valmistautuu hautajaisiin: mikäli elonmerkkejä ei saada viiden päivän sisään, on pidettävä hautajaiset. Aisha ei ole valmis luovuttamaan vaan tuntee, että isä kyllä löytyy jotakin kautta. Silloin hän kohtaa Hamzan, puhuvan kissan, joka tuntuu tietävän mitä tehdä. Hamza neuvoo Aishan rantaan, jossa vedestä nousee luista rakentunut lautta. Sillä ensijärkytyksestä toennut Aisha lähtee etsintäretkelleen, Hamza oppaanaan.

Merimatkan kuvaus on vangitsevinta ja eriskummallisinta mitä olen aikoihin lukenut. Meri kuohuu kuin jokin elävä olento ja Aisha kohtaa merten syvyyksistä nousevia voimakkaita ja merkillisiä olentoja, kuten kaikkien haiden alkuisä Baba wa Papan ja The Sunken King -valtiaan. Kun yritän miettiä, miten kuvaisin Bajaberin ilmaisua, ensimmäisenä mieleen tulee sana runollinen. Ilmaisu on todella rikasta ja yllättävää (sanakirjalle tuli käyttöä), välillä melkein proosarunomaista, ja yhdessä maagisten elementtien ja kohtalokkaalta tuntuvan etsintätehtävän kanssa kokonaisuus kasvaa eeposmaisiin mittoihin. Tällainen teksti on ihan oma painovoimakeskittymänsä! Lukeminen ei onnistu kiirehtien.

Aisha on hieno sankarihahmo. Pieni tyttö, joka pärjää kuin pärjääkin eeppisissä koettelemuksissa. Isä löytyy (pelastetaan todella dramaattisesti), ja kokemuksen kasvattama Aisha havaitsee, että hänen sisällään kasvaa jonkinlainen uteliaisuus ja nälkä maailmaa kohtaan. Takakansitekstissä ja muissa tiivistelmissä keskitytään kertomaan luisella lautalla tehdystä eeppisestä pelastusretkestä, mutta se on vain puolet kirjasta, loput kertovat ajasta isän pelastamisen jälkeen. Lukija saa huomata, että ympäröivällä yhteiskunnalla, isoäidillä ja kömpelöllä Hassan-pojalla on kaikilla omia odotuksiaan Aishan suhteen, ja Bajaber onnistuu kuvaamaan uskomattoman hienosti sitä, miten Aisha kasvaa ja löytää oman tahtonsa tai polkunsa tai paikkansa maailmassa. Kuulostaapa todella lattealta tähän nyt näin toteavasti kirjoitettuna, kun vertaa Bajaberin mielikuvitukselliseen ja upeaan kerrontaan.

Ihmisten lisäksi kirjassa on eläimiä: sen mainitun Hamza-kissan lisäksi erityisesti variksia. Eräs tietty varis seurailee Aishaa, kun tämä etsii Mombasasta myyttistä paikkaa, ruosteen taloa, The House of Rust. Sekä varisten oma yhteiskunta että mombasalainen maailma ovat kiinnostavia valtapelien maailmoja.

"What do they think they know?"

"A rumour spread by the crows."

"But how did the crows know?" For they could not have seen her deeds, they could not have known.

"Because I whispered it to them as they slept. I whispered of dead monsters and wild, frightening girls."

"I did not kill anyone!"

"Be quiet and don't undo my work", Almassi drawled, his gaze cold and lightly hooded. "Notoriety comes with strings attached. You are a weakling with no powers of your own. Did you think you could escape the sea unremarked upon?"

Olipa tosiaan voimakas ja aivan omanlaisensa teos. En muista, koska olisin viimeksi samalla tavalla antautunut jonkin kirjan maailmaan näin kokonaisvaltaisesti. (Se on saavutus ihan normaaliaikoinakin, mutta varsinkin tässä nimenomaisessa ajassa: kirja oli minulla kesken Venäjän hyökätessä Ukrainaan ja se jäi joksikin aikaa sivuun hätääntyneen uutisten seurannan viedessä kaiken ajan, mutta sain palattua sen pariin ja jopa luettua keskittyneesti ja nautinnolla loppuun. Tämä kertokoon kirjan tasosta.)

Kirjailija Khadija Abdalla Bajaber on siis kenialainen esikoiskirjailija. Hän asuu päähenkilönsä Aishan tavoin Mombasassa ja kuuluu myös Jemenin alueelta lähtöisin olevaan hadramiväestöön. Bajaber on internetin tietojen mukaan toimittaja, mutta tämän esikoiskirjan perusteella povaisin myös kirjailijanuraa! Ainakin toivon, että saan lisää näin erinomaista luettavaa.

Khadija Abdalla Bajaber: The House of Rust. Graywolf Press, 2021. 252 sivua.

Michael Goodwin & Dan Burr: Economix – kuinka talous toimii (ja ei toimi)

Pari viikkoa sitten minulla oli joitakin kirjoja kesken tai juuri luettuina, mutta ne jäivät sotauutisten vyöryessä samantien sivuun ja vaihtuivat lennosta uutisten seuraamiseen ja Anna Politkovskajan ja Svetlana Aleksijevitsin lukemiseen. Muistiinpanojen kirjaaminen jäi siis myöhemmäksi ja on nyt pari viikkoa vanhojen muistikuvien varassa! Olin saanut juuri luettua esimerkiksi tämän Economix -albumin, paksun ja yleistajuisen sarjakuvan taloudesta. Yhdistelmä saattaa kuulostaa yllättävältä, mutta toteutus on tosi toimiva: käsikirjoittaja Michael Goodwin on saanut tiivistettyä ja kiteytettyä albumin sivuille paljon olennaisia käänteitä maailman talous(ajattelun)historiasta. Olen viime aikoina muutenkin ottanut tavoitteekseni perehtyä mahdollisimman laajasti monenlaisiin itselleni tuntemattomiin talouden ilmiöihin mm. käymällä kansantalouden tilinpidon kurssia avoimessa yliopistossa, joten ison osan sisällöstä olin juuri lukenut jostakin muualta. Silti tai ehkä juuri siksi tämä oli hirmu hyödyllistä ja valaisevaa luettavaa. Kaikki tiiviissä ja simppelissä paketissa, kärjistyksiä kaihtamatta!

Tarina lähtee liikkeelle 1600-luvulta eli oikeastaan taloustieteen ihan syntyvuosien alkuhämäristä, esittelee merkantilismin idean, etenee siitä Adam Smithin näkemyksiin ja hyvin vauhdikkaasti 1900-luvulle ja moderniin finanssimaailmaan. Lukijalle selviää markkinoiden, kysynnän ja tarjonnan, velan, inflaation ja korkojen kaltaisia perusasioita sekä laajempia talouselämän kehityskaaria aina Fordin liukuhihnoista ja neuvostomallisesta komentotaloudesta keskuspankkeihin ja viimevuotisiin finanssikriiseihin. Käsikirjoittaja itse ilmestyy myös paikka paikoin kommentoimaan kertojanäänenä tapahtumia.

Pääpaino on Yhdysvaltojen taloudessa ja taloushistoriassa, mikä on ihan ymmärrettävää: tekijät ovat Yhdysvalloista ja Yhdysvaltojen pörssi on tällä hetkellä siinä 60 prosenttia globaalista osakemarkkinasta ja se on muutenkin suurin yksittäinen kansantalous. Taloushistorian käännekohdat ja vaiheet vain ovat kovin erilaisia kuin muualla. Olisikin todella kiinnostavaa lukea vastaava sarjakuva myös suomalaisesta perspektiivistä! Tervanpoltosta ja katovuosista Anders Chydeniukseen, myssyihin ja hattuihin, omaan valuuttaan, sodanjälkeiseen kasvuun, 90-luvun lamaan ja euroaikaan. Lukisin.

Nappasin kuvan yhdestä aika sattumanvaraisesta sivusta, koska se näyttää hyvin minkälainen sarjakuvan ja tietokirjan välimuoto Economix on: paljon tekstiä, paljon asiaa, kuvamateriaali ensisijaisesti havainnollistaa ja palvelee tekstiä.

 

Kirjan tiedot:

Michael Goodwin (käsikirjoitus) & Dan Burr (kuvitus): Economix – kuinka talous toimii (ja ei toimi). Suom.  Päivi Antila. Kampus Kustannus, 2017 [2014]. 304 sivua.

 

Anna Politkovskaja: Putinin Venäjä

Tämä on kirja Vladimir Putinista, mutta ei siitä Putinista, jona Länsi hänet yleensä näkee. Häntä ei tarkastella vaaleanpunaisten linssien läpi. Miksi ruusuinen näkökulma on niin vaikea säilyttää silloin kun joutuu kohtaamaan Venäjän todellisuuden? Koska Putin, maan synkimmän tiedustelupalvelun tuote, ei ole kyennyt ylittämään alkuperäänsä vaan käyttäytyy yhä kuin KGB:n everstiluutnantti Neuvostoliitossa. -- Tämä kirja ei ole analyysi Putinin politiikasta. En ole poliittinen analyytikko. Olen vain ihminen ihmisten joukossa, kasvot väkijoukossa Moskovassa, Tšetšeniassa, Pietarissa tai muualla.

Anna Politkovskaja (1958–2006) oli palkittu journalisti ja Putinin hallinnon tiukkasanainen arvostelija. Hän kirjoitti muun muassa Novaja Gazetaan, jonka nykyinen päätoimittaja Dmitri Muratov sai viime vuonna eli 15 vuotta Politkovskajan murhan jälkeen Nobelin rauhanpalkinnon sananvapautta puolustavasta journalismista. Jollakin tavalla palkinto meni postuumisti myös Politkovskajalle.

Sotatoimet Ukrainassa eivät jätä rauhaan minua eivätkä muutakaan maailmaa. On vaikea keskittyä mihinkään arkiseen, mutta ei sitä voi koko aikaansa uutistenkaan äärellä viettää. Olen siis tehnyt niin kuin teen aina, kun asiat ahdistavat tai menevät yli ymmärryksen: marssinut kirjastoon. Lukuvuorossa oli nyt Anna Politkovskajan kohta 18 vuotta sitten julkaistu kirja Putinin Venäjä (suom. Nina Saikkonen). Kuten johdannossa todetaan, se ei ole mikään hiottu analyysi Putinin valtaannoususta tai kremlologista tutkimusta valtaklikkien tilasta. Sen sijaan se nostaa valokeilaan vaiettuja tai peiteltyjä hämäryyksiä, virkavallan tai valtiokoneiston korruptiota, sotarikoksia. Se kertoo, millaiselta näyttää Putinin Venäjän ryöstökapitalismi ja millaisissa valtarakenteissa se tapahtuu. Politkovskaja on journalisti, joten kirjassakin yhdistellään kattavan reportaasin tapaan haastatteluja, taustatietoja ja Politkovskajan venäläisen yhteiskunnan tuntemusta.

Kirjan eri luvut esittelevät henkilöitä eri puolilta Venäjää ja erilaisista tilanteista. Alussa on luku Beslanin koulukaappauksen ja Moskovan teatterikaappauksen jälkiselvittelyistä ja siitä, miten tragedioiden virallinen versio eroaa epävirallisesta. Uhreilla ja näiden omaisilla on erilainen kuva tapahtumienkulusta kuin virallisissa raporteissa, ja esimerkiksi teatterikaappauksen uhrit joutuvat oikeutta hakiessaan vielä oikeuslaitoksen nöyryytyksen kohteeksi. Miten ja miksi ihmeessä? Koska säällistä lainkäytön perinnettä Venäjälle ei ole koskaan ehtinyt kehittyä ja Putinin valtakaudella oikeuslaitos on entistä tiukemmin valtiovallan talutushihnassa.

Tšetšenian sodan aikaisia sotarikoksia käsittelevät luvut minun oli pakko jättää lukematta, sillä niitä lukiessa alkoi nopeasti tuntua siltä, että tällä hetkellä ne ovat liikaa kestettäväksi. Sen sijaan pystyin lukemaan kuvaukset armeijan palkkalistoilla olevien upseerien ahdingosta, simputuksesta ja armeijan toimintakulttuurista, joka tuntuu perustuvan lähinnä kähmintään ja omanvoitonpyyntiin. Politkovskaja pääsee haastattelemaan muun muassa Tšetšeniassa taistellutta rykmentin upseeri Rinatia, joka asuu poikansa kanssa upseerien kasarmissa. Vuosien sotimisen jälkeen Rinatin terveys kuitenkin reistailee, mutta valtion kiinnostus sodista palanneita upseereja kohtaan on tyrehtynyt, joten kun Rinat vielä hermostuksissaan sanoo pahasti komentavalle upseerille, hänet heitetään ulos kasarmilta eikä hänelle myönnetä asuntoa. Rinatin tulevaisuus jää hämärän peittoon.

Toisaalla Politkovskaja juttelee ydinsukellusvenehävittäjän komentajan kanssa Kamtšatkalla. Tämä upseeri asuu rapistuneella, aavemaisella kasarmilla keskellä autiota, köyhää Kamtšatkaa ja tuo kotiin naurettavan pieniä upseerin kuukausiruoka-annoksia. Palkkaa tulee epäsäännöllisesti, moni käy henkensä pitimiksi kalassa. Materiaalista köyhyyttä pahempi on kuitenkin isänmaalliselle miehelle ydinlaivueen katastrofaalinen tila, puolustusvoimien petospolitiikka ja toivottomuus. Eräs korkea-arvoinen upseeriston edustaja vahvistaa tilanteen.  – Kun tilanne on tämä, on aivan liian helppoa ajautua laittomaan toimintaan, sanoo vara-amiraali. – Minulle on tarjottu kirjekuoressa 2000 dollaria. Tarjoaja tuli luokseni ystävän neuvomana. Hän tarjosi lahjusta hyvin säädyllisesti: "Tarvitsette rahaa vaimonne lääkärinhoitoon." Sillä hetkellä hän oli aivan oikeassa. Minun olisi pitänyt hyväksyä armeijalle epäedullinen sopimus romumessingin myynnistä 450 dollarilla tonnilta, ei normaalilla 700 dollarilla. Puuttuva allekirjoitukseni oli itse asiassa viimeinen vanhempien sotilashenkilöiden listassa.

Yksi kirjan haastatelluista on uuden aikakauden onnellinen luomus, kauppa-alalle lähtenyt Tanja. Tanja oli kotoisin varsin vaatimattomista oloista, kouluttautunut neuvostoaikaan hyvin tyypillisesti insinööriksi ja mennyt naimisiin vanhan hienon moskovalaissuvun vesan kanssa. Suku katsoi häntä nenänvarttaan pitkin ja mies petti opiskelijatytön kanssa – noihin aikoihin Tanja oli syvästi onneton ja näköalaton nainen. Neuvostoliiton romahtamisen jälkimainingeissa hän kuitenkin ryhtyi torikauppiaaksi ja hankki töitä "jobbarilta", joka toi halpoja vaatteita Turkista, halpoja mandariineja Georgiasta, halpaa mitä vain, mistä vain. Veroista ei kukaan jaksanut puhua. Kun jobbari murhattiin, Tanja otti tämän paikan, ryhtyi reissaamaan ja pestasi itselleen koko joukon torimyyjiä. Ajan myötä Tanja on noussut kokonaisen bisnesimperiumin omistajaksi ja hankkinut torikaupan lisäksi omistukseensa marketteja. Raha tuo nuoria rakastajia, valtaa ja elintasoa.

– Jeltsin on poissa, ja hänen mukanaan menivät helppo raha ja kuherruskuukausi. Nyt vallassa olevat ihmiset ovat kyltymättömiä pragmaatikkoja ja minä olen yksi heistä. Sinä olet Putinia vastaan, mutta minä olen hänen puolellaan. Hän on minulle melkein kuin veli, ensin poljettu ja nyt ottamassa takaisin omaa osaansa.

– Mitä tarkoitat "kyltymättömällä"?

– Lahjuksia. Loputtomia lahjuksia, joita täytyy antaa kaikille. Maksan pitääkseni kaupat käsissäni. Kenellepä minä en antaisi lahjuksia? -- Minulla on unelma: haluan olla rikas. Nyky-Venäjällä se tarkoittaa, että minun on lahjottava heidät kaikki. Ilman tuota "veroa" minut ammuttaisiin huomenna ja korvattaisiin jollakulla toisella.

Politkovskaja näytti Tanjasta kirjoittamansa tekstin tälle ennen tekstin julkaisua. Tanja järkyttyi lukemastaan, mutta sitten totesi: Se on kaikki totta.-- Saakoot tietää, miltä meidän rahamme haisee.

Suomi on mittausten mukaan yksi maailman vähiten korruptoituneita maita. Minulla ei esimerkiksi ole omaa tuntumaa siihen, miten korruptio oikein tapahtuu ja miten syvään se voi yhteiskuntaan juurtua. Politkovskajan tekstien lukeminen jonkin verran vähensi uskoa siihen, että korruptio voisi koskaan Venäjällä vähentyä, koska se on näiden esimerkkien valossa aivan kaikkialla! Ei vain puoluepolitiikan (lol, minkä venäläisen puoluepolitiikan?) kulisseissa, vaan aivan joka tasolla. Korruptiosta hyötyjiä on joka puolella ja tasolla, miljardiomaisuuksia haalineista oligarkeista lähimarketin omistajaan. Mielikuvitukseni ei riitä kuvittelemaan niin perusteellista muutosta, jolla näin kattava korruptio kuihtuisi. Toimiva liberaali demokratia vaatii niin paljon läpinäkyvyyttä, luottamusta ja tasa-arvoista kohtelua, että silovikkimafian hallitsema Venäjä tuntuu olevan siitä valovuosien päässä. Lisäksi matka vain kasvaa entisestään, kun riippumattomien medioiden toiminta on nyt keskeytetty ja sodasta itsenäisesti, kielletyillä sanoilla raportoiva saa niskaansa pitkät vankeustuomiot ja järjettömät sakot.

Ei tee mieli lopettaa kirjoitusta aivan tuomiopäivän tunnelmiin, joten itselleni muistutukseksi hyvistä signaaleista: valtavan moni venäläinen tieteentekijä, journalisti, kirjailija ja julkkis on asettunut vastustamaan sotatoimia ja mielenosoittajia on Venäjälläkin paljon. Toivottavasti hyviä signaaleja tulee lisää ja pian.

Kirjan tiedot:

Anna Politkovskaja: Putinin Venäjä (suom. Nina Saikkonen). Like, 2005. 287 sivua