Meg Mason: Murhe ja autuus

Kyllä minä tiesin, että jotain on vialla.

Martha Friel on täyttänyt neljäkymmentä, ja aviomies Patrick järjestää sen kunniaksi juhlat, "Päivästä pitää ottaa niskalenkki", hän sanoo, ja kutsuu paikalle iloisen joukon perhettä ja ystäviä. Päivänsankari käy kuitenkin välillä itkemässä vessassa ja muutama päivä juhlien jälkeen mies muuttaa pois yhteisestä kodista. Avioliitto on ohi. Mitä ihmettä on oikein tapahtunut?

Marthan elämäntarina avautuu vaihe vaiheelta. Lapsuus boheemin taiteilijaäidin ja hieman nahjusmaisen runoilijaisän perheessä, Ingrid-sisko aina rinnalla. Sukujoulut Winsome-tädin fiinissä kodissa Belgravian kaupunginosassa. Suhteet perheenjäseniin, seurustelukumppaneihin ja työkavereihin. Marthan koko elämä vaikuttaa ensi alkuun jollakin lailla päämäärätiedottomalta haahuilulta, ja Marthasta tuntuu, ettei hän saa elämästä samalla tavalla otetta kuin muut ihmiset. Asiaa ei auta yhtään se, että Martha on 17-vuotiaasta lähtien kärsinyt kausittaisista mielenterveysongelmista, joiden aikana lamaannuttava masennus vie välillä viikkokausiksi sängyn pohjalle. Silloin jäävät kaikki töihin liittyvät deadlinet oman onnensa nojaan, roskat viemättä ja maailma ympäriltä jotenkin sumenee tai katoaa. Vasta myöhemmin Martha itsekin havaitsee, että kenties nuo yksittäiset jaksot saattoivatkin olla yhden ja saman nauhan helmiä. Parikymppisenä Martha ajelehtii myös pika-avioliittoon Jonathanin kanssa, joka on hyvä kandidaatti "kirjallisuuden raivostuttavimmat ja omahyväisimmät paskiaiset" -kisan finaaliin.

Jokin on kuitenkin pysynyt samana lähes koko ajan – Patrick. Hän on ilmestynyt mukaan suvun joulunviettoihin 14-vuotiaana, kun Oliver-serkku toi hänet vieraaksi joulupöytään. (Patrickin äiti on kuollut ja Hong Kongissa asuva isä oli unohtanut ostaa lapselle lentolipun joululomaa varten. Luokkatoveri onneksi kutsui kotiinsa.) Ehdin tuossa edellä jo kertoa mielenterveyden teemoista, ja Murhe ja autuus on tosiaan eräänlainen tutkielma mielenterveydestä, mutta sen lisäksi se on myös Patrickin ja Marthan rakkaustarina. Tarinaa oli välillä raastavaa lukea, sillä he ovat selvästi niin oikeat toisilleen ja onnelliset yhdessä, mutta yhdessäelo on silti hirveän vaikeaa. Heidän rakkaustarinansa onkin yksi osoitus mielenterveyden ongelmien hinnasta ja kertoo, mikä kaikki siitä voi kärsiä. Martha on hauska, luova, myötätuntoinen ja ihana tyyppi, mutta mielenterveysongelmista ovat saaneet kärsiä niin Marthan ura kuin avioliittokin, ja myös suhde ihanaan, hauskaan ja vankkumattomana tukena toimivaan Ingrid-siskoon on yhdessä vaiheessa miltei mennyttä.

Murhe ja autuus on vakavista aiheista huolimatta myös nautinnollista ja hauskaa luettavaa, koska vakavuus taitetaan nerokkaalla, rutikuivalla huumorilla ja (tilanne)komediamaisilla kohtauksilla, ja koska Mason osaa kuvata henkilöt ja tilanteet tavalla, joka osuu tunnetasolla tosi syvälle. Pidän tätä kirjaa eräällä lailla myös kasvukertomuksena, vaikka Martha onkin jo nelikymppinen, sillä parinkymmenen vuoden oireilun päätteeksi Martha saa vihdoin itselleen mielenterveyden diagnoosin, joka tuntuu selittävän lähes kaiken ja Martha saa vihdoin keinoja ymmärtää omaa itseään. Diagnoosia ei kuitenkaan paljasteta lukijalle, vaan sen paikalla on kirjassa viiva, –. Kirjailija itse kertoo loppusanoissa, että Marthan oireiden ei ole tarkoitus kuvata mitään tiettyä mielenterveyden ongelmaa, vaikka lukijan tekeekin mieli luokitella ja nimetä oireita. (Adhd? Bipolaarinen häiriö? Vakava masennus?) Eikä mikään tietty diagnoosi tietenkään merkitsisi sitä, että sen myötä kaikki muuttuu hyväksi ja helpoksi. Martha on saanut kamppailla mielenterveysongelmiensa kanssa koko aikuisikänsä, ja se on muokannut hänen toimintatapansakin tietynlaisiksi (ei välttämättä kovin funktionaalisiksi). Niiden muuttaminen on vaikeaa ihan kaikille. Kirja päättyy sydäntäsärkevään, mutta myös toiveikkaaseen taitekohtaan: Martha on tähän mennessä polttanut oman pesänsä jatkuvasti tuhkaksi, mutta kenties tuhkasta nyt syntyy Feeniks-lintu.

Loistava, loistava kirja. Suosittelen lämpimästi kaikille. Suosikkisitaattini: Oletko sinä, Martha, kirjoittanut kaikkiin muuttolaatikoihin Sekalaista?

Kirjan tiedot.

Meg Mason: Murhe ja autuus (suomentanut Maria Lyytinen). Otava 2022. 340 sivua.

Tove Ditlevsen: Lapsuus

Aamussa oli toivoa. Se näyttäytyi ohimenevänä valonhäivähdyksenä äitini sileissä mustissa hiuksissa joita en ikinä uskaltanut koskettaa, ja se maistui kielelläni haalean kaurapuuron päälle sirotellussa sokerissa, kun söin hitaasti katsellen samalla miten äitini kapeat kädet lepäsivät ristissä sanomalehdellä, jossa kerrottiin espanjantaudista ja Versaillesin rauhansopimuksesta. Isäni oli lähtenyt töihin ja veljeni oli koulussa. Niinpä äitini oli yksin vaikka minäkin olin kotona, ja mikäli olin ihan hiljaa enkä sanonut mitään, hänen ihmeellisen sydämensä etäinen rauha saattoi kestää niin kauan että aamupäivä oli pitkällä ja hän lähti Istedgadelle ruokaostoksille niin kuin tavalliset perheenäidit. 

Lainasin tämän Tove Ditlevsenin (1917–1976) Lapsuuden kirjastosta kaverin suosituksesta. Oli hyvä suositus! Lapsuus on Ditlevsenin autofiktiivisen trilogian tai Kööpenhamina-trilogian ensimmäinen osa ja se on ilmestynyt tanskaksi alunperin vuonna 1967. Muut osat, Nuoruus ja Aikuisuus, ilmestyivät aika pian sen perään siinä 1970-luvun taitteessa. Kaikki kolme on ilmeisesti käännetty englanniksi pari vuotta sitten, ja sitä kautta ne ovat löytäneet nyt tiensä myös suomennoksiksi! Takakansitekstin mukaan Ditlevsen on Tanskan rakastetuimpia kirjailijoita ja juuri tämä Kööpenhamina-trilogia on ilmeisesti osa tanskalaista kaanonia, jonka lähes kaikki jollain tavalla tuntevat. Lapsuus on kuvaus pienestä Tovesta, työläisperheen tytöstä, ja tämän perheen ja kotikortteleiden arjesta. Kuvaus on kaunistelematon, mutkaton ja tuntuu tosi aidolta ja raikkaalta, vaikka elämä ei olekaan mitään ruusuilla tanssimista.

Välimatkaa Toven lapsuuteen on tästä minun lukupaikastani eli tämän hetken Suomesta maantieteellisesti ja ajallisesti lopulta aika vähän, ja lähiön lapsesta monet kuvaukset keskenään kuljeskelevista lapsista tuntuivat tosi tutuilta. Ditlevsenin kuvaama lapsuus Vesterbron työläiskaupunginosassa on silti sellainen, joka ei ihan ensimmäisenä tulisi Tanskasta mieleen. Eletään ensimmäisen maailmansodan jälkeisiä aikoja, ja työläisten elämä on materiaalisesti niukkaa ja karua: Toven isoveljen syntyessä aikuisten työpäivät olivat vielä 12 tunnin pituisia, Toven syntyessä enää (muistaakseni) kymmenen. Henkisestikään maailma ei välttämättä ole kovin avara, kun elämä on selviytymistä tilistä toiseen. Mistä silloin voi unelmoida? Lasten maailma koostuu koulusta, omasta korttelipihasta, jonka roskakatoksessa isommat tytöt juttelevat tulevaisuudestaan ja haaveistaan, sekä lähiseudun kaduista puoteineen ja maksullisine naisineen. Tulevaisuudelta toivotaan joko puolisoksi kunnollinen ja raitis ammattimies, joka tuo viikkopalkkansa kotiin, tai vakituinen työpaikka tai eläkevirka. Molemmat kuulostavat herkän ja voimakkaasti tuntevan Toven korvissa pelottavilta vaihtoehdoilta, ja tulevaisuus tuntuu korkealta muurilta, joka ympäröi pienen Toven ja vain odottaa kaatuakseen hänen päälleen ja murskatakseen hänet alleen. Ditlevsen kuvaa tosi hienosti sellaista lapsen samanaikaista avuttomuutta ja voimattomuutta, mutta myös sitä, miten tarkkasilmäisesti hän kuitenkin havaitsee monia asioita. Vain muutamilla sanoilla Ditlevsen loihtii tarkkoja muotokuvia perheestä, suvusta ja lähiseudun asukkaista. Vereviä kuvauksia ja nimiä: Bläkkäri, puna-Carl, syyhy-Hans, naapurin Ketty.

Kirjan pieni Tove asuu vanhempiensa ja isoveljensä kanssa ahtaissa oloissa työläisten kaupunginosassa. Ditlevsen kuvailee lapsen kokemusmaailmaa tosi pakottomalla, herkällä ja tiiviillä tavalla, jossa on kaikki tarpeellinen eikä mitään ylimääräistä: On syksy, ja myrsky kolisuttelee lihakauppojen kylttejä. - - Kuljen Ruthin kanssa ohimenevässä hämärässä, ja poistumme kadulta varmoina siitä että jotakin tapahtuu ennen kuin päivä on ohi. Tove on tosiaan herkkä ja voimakkaasti tunteva lapsi, ja hän haaveilee ja herkistyy erityisesti sanojen äärellä. Toisella luokalla koulussa virsien sanat ovat kauneinta ja koskettavinta mitä hän tietää, ja pakottava tarve ajaa Toven kirjoittamaan omiakin runoja. Runojen kirjoittaminen ja koulujen käyminen on silti tässä maailmassa ”haihattelua”, joka joutuu törmäyskurssille työläisperheen lapsen todellisuuden kanssa. Todellisuudessa pihan muut lapset ja omat vanhemmat antavat jatkuvasti ymmärtää, ettei kannata luulotella (itsestään) liikoja, mutta ihanasti Tove kuuntelee omaa sisäistä ääntään, joka sinnikkäästi vaatii kirjoittamaan sieltä sisältä pulppuavat runot.

Kirjan lopulla Tove on käynyt rippikoulun, kirjoittanut rakkaaseen muistikirjaansa monta runoa ja näyttänyt niitä parille valitulle lukijalle. Hän on opettajan pettymykseksi jättänyt pyrkimättä lukioon ja lähtee sen sijaan piikomaan. Isoveli on muuttanut kotoa omaan vuokra-asuntoon heti 18-vuotispäivänään ja yskii jatkuvasti töissä käyttämiensä lakkojen ja maalien vuoksi. Tarinan seuraava osa pitää päästä lukemaan pian!

Kirjan tiedot.

Tove Ditlevsen: Lapsuus. Kustantamo S&S 2021 [1967]. Suomentanut Katriina Huttunen. 142 sivua.

Riitta Konttinen: Tarinankertoja. Anni Swanin elämä.

Luulin lukevani "vain" taiteilijaelämäkertaa, mutta laskin tämän Anni Swanin (1875–1958) elämää ja taidetta kartoittavan kirjan käsistäni monta muutakin asiaa rikkaampana! Anni Swan oli suomenkielisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden uranuurtaja, jonka kirjoja minäkin olen vielä 80- ja 90- lukujen taitteessa lukenut, mutta tämä elämäkerta laajenee kuvaamaan todella kiinnostavalla tavalla myös sitä yhteiskuntaa, taidemaailmaa ja aikaa, jossa hän eli. Naisen ei ollut siinä ajassa välttämättä kovin helppo hallita omaa elämäänsä tai päästä seuraamaan tiedollisia ja taiteellisia mielenkiinnon kohteitaan, edes Swanien tapaisessa säätyläisperheessä. Anni Swan kuitenkin onnistui tässä, ja oli sekä kirjailija, suomentaja, opettaja, puoliso että äiti. Jossain arviossa todettiin, että viime aikoina on eletty eräänlaista naiselämäkertojen buumia, ja tälläkin elämäkerralla on juurensa toisessa naiselämäkerrassa: kirjan tekijä Riitta Konttinen kirjoitti jokunen vuosi sitten Aino Sibeliuksen elämäkerran ja siihen tutkimusta tehdessään törmäsi jatkuvasti Anni Swaniin. Taiteentutkijan mielenkiinto heräsi, ja tuloksena syntyi tämä teos.

 

Anni Swanin vanhemmat olivat isä eli opettaja, lehtimies ja suomalaisuusmies Carl Gustaf Swan ja äiti, myös opettajaperheestä syntyisin ollut Emmy Malin. Tyttäriä pariskunnalla oli yhteensä yhdeksän (nio svarta svanor), ja tytöt saivat kotona paitsi perusteellisen oppisivistyksen, myös kosketuksen kirjoittamiseen ja lehtityöhön hyvin varhain: isä julkaisi Lappeenrannan Uutisia ja Annikin on kertonut kääntäneensä ensimmäisen tekstinsä lehteen 12- ja 13-vuotiaana! Tämä ensimmäinen suomennos ja Anni Swanilta julkaistu teksti on "historiallinen kertomus" Martin Luther ja kreivi Erbach, joka ilmestyi lehdessä jatkokertomuksena vuonna 1888. Riitta Konttinen kertoo, että (v)aikka suomi oli kirjallisuuden kielenä vasta muotoutumassa, Annin tekstistä näkyy kautta koko kertomuksen synnynnäinen kielen taju ja luova ote. Jos ei jotain suomenkielistä ilmaisua löytynyt, hän keksi sen itse, kuten esimerkiksi sanan "kyynelherne". Tässä elämäkerrassa on ihanan runsaasti otteita Swanin kirjeistä ja niiden myötä katsaus arkisempaan viestintään ja kielenkäyttöön.

Anni ja tämän sisko Nelma suorittivat ylioppilastutkinnon aika lailla ensimmäisten naisten joukossa koko maassa, ja moni sisarista ryhtyi opettajiksi, kuten Anni itsekin. Nelma meni naimisiin Christian Sibeliuksen kanssa (säveltäjä-Sibeliuksen veli) ja sisko Saimi taas solmi avioliiton taidemaalari Eero Järnefeltin kanssa. Sukulais- ja tuttavapiiri on siis ollut taide- ja kulttuurielämän ydintä ja oikeaa tuon ajan kultaista nuorisoa. Heidän elinaikansa on tosiaan ollut aikaa, jolloin rakennettiin suomalaista taide-elämää, kulttuurielämää, kirjallista kulttuuria ja ylipäätään suomalaisuutta. Poliittinen elämä on ollut paikoin sekasortoista ja vaarallista, minkä tietysti historiankirjoista tietää muutenkin, mutta esimerkiksi hankaukset nuorsuomalaisten ja vanhasuomalaisten "myöntyväisyysmiesten" välillä oli minulle ihan tarpeellista muistinvirkistystä. Konttinen taustoittaa aikakauden aatevirtauksia valtavan elävällä tavalla ja on koonnut kirjaan mukaan aivan valtavasti kiinnostavaa ja valaisevaa kuvitusta. On tietenkin paljon valokuvia Swanin perheestä, sukulaisista, kotipaikoista ja tuttavapiiristä, mutta myös maalauksia, piirustuksia, lehtileikkeitä, ja vaikka mitä.

Minun vanhempieni sukupolven lapsuudessa ja nuoruudessa Anni Swanin kirjat olivat vielä koulujen vakiolukemistoa, mutta oma lukemistoni on jo ollut pääosin kaikkea muuta. Kirjahyllystäni löytyy Tottisalmen perillinen ja Iris rukka, mutta ilman Konttisen kirjaa en kyllä muistaisi niiden sisällöstä mitään. Neiti Etsivät ja Viisikot kuluivat käsissäni hyvin ahkerasti, mutta luin paljon myös Swanin aikalaista Lucy Maud Montgomerya. Aloin Swanin elämäkertaa lukiessa vetää näiden kahden kirjailijan välille monia yhtäläisyysviivoja: syvä luontorakkaus, luonto- ja lapsikuvausten herkkyys, vilkas mielikuvitus, "satusilmät", leipätyöt opettajattarena. Swan ja Montgomery molemmat myös empivät pitkään avioliiton solmimista, varmasti siksi, että se merkitsi tuon ajan naisille usein juuttumista proosalliseen ja arkiseen elämänpiiriin. Molempien teksteissä on luontoromantiikan lisäksi aineksia symbolismista, ja molemmat arvostavat satujen vapaata mielikuvitusmaailmaa enemmän kuin ankeaa realismia. Kukapa voisi unohtaa esimerkiksi Emilia Byrd Starrin opettaja ja ateljeekriitikko herra Carpenterin sanoja kuolinvuoteelta: Ei kannata yrittää miellyttää – arvostelijoita. Elä omalla tavallasi. Älä anna – noiden realismia ulvovien hupsujen – johtaa itseäsi harhaan. Muista – mäntymetsät ovat yhtä todellisia kuin sikolätit – ja kirotun paljon miellyttävämpiä.

 

Anni Swan oli tosiaan itsenäistyvän ja vasta muotoutuvan Suomen kirjailija ja suomentaja. Runoilija- ja professoripuolisonsa Otto Mannisen kanssa hän tuonut Suomeen ja suomeen valtavan määrän maailmankirjallisuutta: Otto Manninen muun muassa Molièrea, Goethea, Homeroksen Iliaan ja Odysseian, ja Anni Swan esimerkiksi Lewis Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa ja sen myötä koko nonsensen genren! Pariskunta toimi myös aktiivisesti Kirjailijaliitossa.

Otto Manninen oli 1900-luvun aivan alkuvuosina ehtinyt saada Anni Swanilta jonkinlaiset pakit ja sen seurauksena ryhtynyt rakentamaan itselleen erämaa-ateljeeta Kangasniemen Kotavuorelle. Loppujen lopuksi siellä asui koko perhe, ainakin kesäisin. Valokuvissa Kotavuori näyttää yhdistelmältä talonpoikaista tupaa, jugendlinnaa ja kirjailijan taiteilijakotia, ja se on ollut viime vuosisadan alussa aika tiettömän taipaleen takana. Kävin pari viikkoa sitten toisessa taiteilijakodissa, samoihin aikoihin rakennetussa Sääksmäellä sijaitsevassa Visavuoressa. Se oli kuvataiteilija Emil Wikströmin koti ja ateljee, ja täynnä juuri sellaista kansallisromantiikkaa ja arts&crafts -henkeä, jonka kuvittelen myös Kotavuorelle. Luonnonkauniita paikkoja myös molemmat.

Tiivistettynä: todella kiinnostava katsaus Anni Swanin elämään ja sitä ympäröivään yhteiskuntaan. Runsas, hieno kuvitus. Kirjoittaja Riitta Konttinen on taidehistorioitsija ja Helsingin yliopiston taidehistorian professori emerita. Hän on tehnyt tutkimusta erityisesti naistaiteilijoista, etupäässä kuvataiteilijoista, ja julkaissut kirjoja Fanny Churbergista, Maria Wiikistä, Helene Schjerfbeckistä, Elin Danielson-Gambogista ja monesta muusta. Joitakin vuosia sitten hän sai Suomen kulttuurirahaston palkinnon elämäntyöstään.

Kirjan tiedot.

Riitta Konttinen: Tarinankertoja. Annin Swanin elämä. Siltala 2022. 438 sivua.

Johanna Venho: Syyskirja

Hän tiskaa ja pitelee tiskiharjaa samalla tavalla kuin Ham teki, laskee tiskit kalliolle, kurkottaa vähän kauemmas veteen ja saa käteensä kielekkeen reunalta litteän kiven. Sen voisi viedä täältä kaupunkiin. Paperipainoksi. Kivi on märkä ja kylmä ja siinä on musta spiraalikuvio, hän kuivaa sen housunpolvea vasten ja työntää anorakin taskuun.

Johanna Venhon Syyskirja on aika ihana, surumielinen tai kaihomielinen kirja. Koska toinen sen keskushahmoista on Klovharun saarelta lähtöä tekevä Tove Jansson, ajatukset suuntaavat heti tietenkin Kesäkirjan (1972) suuntaan. Luin Kesäkirjan joskus liki kaksikymmentä vuotta sitten ja muistan sen jotenkin iloisena, lämpimänä ja suloisena kirjana.

Syyskirja puolestaan on kirja haikeasta luopumisestä ja tavallaan kodin tunnun hakemisesta. Se ajoittuu kesään 1991, jolloin tuolloin jo 77 vuotta täyttävä Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä viettivät viimeisen kesänsä Klovharun saarella. Saarella vierailee kesän viimeisten viikkojen aikana myös merivesinäytteitä ottava yliopiston kenttäkurssi. Kurssin mukana on kirjan toinen kertoja Maria, joka on ilmoittautunut kurssille mukaan lähinnä siinä toivossa, että Pellingin saaristossa liikkuva retkikunta pääsisi samalla lähelle Toven saarta ja Tovea. Näin käykin, kun merenkäynti pakottaa kurssilaiset rantautumaan Klovharulle. Tove ja Maria kohtaavat ohikiitävän hetken ajan.

 

Kerronta rakentuu lyhyiden tuokiokuvien varaan ja kappaleet ovat lyhyitä, vain muutaman sivun pituisia. Niissä vuorottelevat Toven ja Marian näkökulmasta kerrotut katkelmat. Tove Janssonin valitseminen fiktion kertojaksi tuntuu aika uskaliaalta valinnalta! Viime vuosina on kyllä julkaistu monia tällaisia biofiktioita, elämäkertaromaaneja, joissa todellisten, historiallisten hahmojen elämästä kerrotaan fiktion keinoin. Tarkoitus on tarjota uusia ja kiinnostavia näkökulmia henkilöiden elämään tai henkilöiden kautta. Tove Janssonin hahmon mukana kirjaan tulee tavallaan mukaan koko hänen tuotantonsa ja sen rikas maailma homssuineen ja hemuleineen.

Tove kertaa omissa luvuissaan mennyttä elämää, taidetta, kirjoja ja ihmisiä. 1950-luvun alussa Englannista tuli rohkea pyyntö piirtää muumisarjakuvaa suurilevikkiseen Evening Newsiin, ja siitä kaikki muumihässäkkä alkoi. -- Se, mikä aluksi oli leikkiä ja hupia, muuttui kuristavaksi, ja mukaan astui kiire. Kiire ei sovi yhteen taiteen kanssa, se on tumma kylmä hahmo, joka häälyy pihanreunamilla, jokin joka rikkoo auvoisan onnen – mutta on välttämätön. Tove Jansson on ollut Suomessa kestosuosikki jo vuosikymmeniä, mutta jotenkin silti tuntuu, että tässä muutama vuosi sitten, hänen syntymänsä 100-vuotisjuhlavuotena ja sen jälkeen, mielenkiinto on laajentunut muumeista kaikkeen muuhunkin tuotantoon. On ollut taidenäyttelyitä, Tuula Karjalaisen kirjoittama ihana ja perusteellinen elämäkerta, kirjeitä on julkaistu ja novelleista ja romaaneista otettu uusia painoksia. Venhon tekstissä ei olekaan tarvetta kerrata mitään elämän tai taiteilijauran vaihetta kovin perusteellisesti, se kun on jo tehty toisaalla, vaan taideteosten ja elämänvaiheiden kuvaus on hyvin viitteellistä. Ne ovat ohitse vilahtavia muistoja.

Marian luvuissa taas kuljetaan kurssilaisten kanssa saarilla ja luonnonsuojelijoiden kokouksissa. Kun vesinäytteenottokurssi päättyy ja muut suuntaavat takaisin kaupunkiin, Maria päättää jäädä telttansa ja kiikareidensa kanssa Pellingin rantaan rakentelemaan kepeistä ja kivistä asetelmia (leikkimään!) ja kiikaroimaan merelle kohti Klovharua kuin pieni Ti-ti-uu. Mariasta piirtyy kuva herkkänä ja voimakkaasti tuntevana ihmisenä, joka on aika yksinäinen ja kaipaa ympärilleen turvallisia "omia ihmisiä". Marian poikaystävä Atte ei selvästikään tuo tällaista kaivattua turvaa, vaan on kiinnostuneempi luonnonsuojelusta kuin Mariasta.

Siitä Atesta. Eräs toinen Syyskirjan lukenut kertoi kokeneensa voimakasta ärtymystä Aten hahmoa kohtaan. Atte onkin kuvattu aika tunteita herättävällä tavalla: hän on linkolaisuuteen vetoa tunteva intohimoinen luonnonsuojelija ja palavasilmäinen aktivisti, joka rakastaa ihmisiä ja vihaa ihmiskuntaa. (Tuttu paradoksi monelle luonnonsuojelijalle ja ilmastonmuutosaktivistille, varmaan myös esimerkiksi politiikassa toimiville.) Atelta Maria ei saa toivomaansa lämmintä ja turvallista syliä: Ymmärsin Attea: hän kehitti toivottomuutta ja voimattomuutta vastaan suojakseen väkevän vihan. Silti pelkäsin vihaa, pelko ja jännitys uuvuttivat minua. Tällaisesta tilanteesta tulee hakematta mieleen Muumilaakson marraskuu: on erimielisyyksiä ja vaikeuksia ja kaikki kaipaavat muumiperhettä, perheen tuomaa turvaa ja rauhaa, jonkinlaista tyventä myrskyävien vesien keskeltä. Toven muistot kertovat, että Marian ja Atten suhdetta muistuttava suhde oli myös nuorella Tovella ja Atos Wirtasella, Nuuskamuikkusen esikuvalla: Atos vain puhuu ja filosofoi ja harppoo menemään niin että Toven on pinnisteltävä pysyäkseen perässä.

Syyskirjasta tuli mieleen juuri lukemani tekstikatkelma, jossa pohdittiin uupua-sanan etymologiaa. Se on mahdollisesti johdos ikivanhaa "tyhjää tilaa", "onkaloa" tai vesilinnun pesäkoloa merkitsevästä sana(vartalo)sta uu. Myös suomen sana uupua merkitsee edelleen paitsi väsymistä, myös jonkin puuttumista, jonkinlaista tyhjyyden tilaa. Mitä siis uupuu, jos ihminen uupuu? Mitä Marialta ja Tovelta uupuu? Mikä tekee ihmiselle oman pesäkolon ja oman tilan tunnun? Tälläisiä kysymyksiä virisi lukiessa.

Kirjan tiedot.

Johanna Venho: Syyskirja. WSOY 2021. 280 sivua.

Leïla Slimani: Toisten maa

Kun hän (Mathilde) ajoi koululle ja tuuli hyväili kasvoja, hän ajatteli, että oli liikkunut näissä maisemissa jo kymmenen vuotta mutta ei tuntunut saavuttaneen mitään. Mikä jälki hänestä jäisi? Sadat ateriat oli nielty ja sulateltu, siitä ilosta ei ollut enää mitään jäljellä, hän oli hyräillyt kehtolauluja sängynlaidalla ja lohdutellut lapsia suruissa ja murheissa, joita kukaan ei enää muistanut. Hän oli paikannut hihoja ja vatvonut pelkojaan yksin, koska pelkäsi muiden irvailua. Vaikka hän koko ajan ahersi ja lapset ja potilaat olivat hänelle äärettömän kiitollisia, hänen elämänsä oli katoavaista. Kaikki mitä hän teki oli tuomittu häviämään, haihtumana ilmaan. -- Hän katseli ikkunasta manteliviljelmiä, viinirinteitä ja puuntaimia, jotka parin vuoden päästä kantaisivat hedelmää. Hän oli kateellinen Aminelle ja kateellinen maatilalle, jota mies oli rakentanut kivi kiveltä ja johon tämä oli tuolloin vuonna 1955 ensi kertaa tyytyväinen.

Luin Leïla Slimanin uusimman romaanin Toisten maa. Tätä kirjoittaessa kirjalle on Ranskassa ehtinyt ilmestyä jo jatkoakin, itse asiassa vain muutamia viikkoja sitten. Toisten maa on kuitenkin uusin suomennettu kirja – esikoisteos Adèle ja Goncourt-palkinnon voittanut Kehtolaulu ilmestyivät molemmat Lotta Toivasen suomennoksina vuonna 2019. Adèlen olen ehtinyt lukupiirissä jo lukeakin, Kehtolaulua en (vielä).

Slimani kuvaa kirjoissaan naisia, joilla on oma tahto, jotka jollakin tavalla eivät istu mihinkään siloiteltuun tai ihanteelliseen naisen muottiin. Tällainen nainen on myös Toisten maan Mathilde, Ranskan Alsacesta kotoisin oleva nainen, joka toisen maailmansodan keskellä tapaa marokkolaisen, Ranskan joukoissa sotivan Aminen. Tapaaminen herättää Mathildessa monenlaisia tunteita: ihastumista, rakkautta, ihailua, seikkailun nälkää, maailman janoa. Pari menee naimisiin ja lähtee sodan jälkeen Marokkoon, Aminen isän ostamalle maatilalle Meknèsin lähelle. Siellä heitä odottavat kovin karut olosuhteet: talo on koruton tönö, jonka kattona on yksinkertainen pellinpala, kuivassa maassa sinnittelee jokunen oliivipuu. Mathilde ja Amine ovat kuitenkin uutteraa väkeä, joten tilaa kehitetään ahkerasti, lapsia syntyy ja monenlaista juurtumista vieraaseen maahan tapahtuu monenlaisista vastoinkäymisistä huolimatta. Lukija kuitenkin tietää, että historia tulee heittämään heidän eteensä arkisen elämän harmien ja vastoinkäymisten lisäksi vielä itsenäistymisen ajan monet levottomuudet.

Aminen veli Omar toimii linkkinä maatilan ulkopuolisen maailman kuohuntaan. Muu perhe ei aina tiedä hänen menemisistään ja tekemisistään, mutta käy ilmi, että Omar on sekaantunut itsenäistymistä ajavaan vastarintaan, joka puhkeaa jo kirjankin aikana veriseksi kamppailuksi. Marokon itsenäistymisen historia on ainakin itselleni jäänyt naapurimaansa Algerian varjoon: Algerian itsenäistymissota Ranskaa vastaan kesti kymmenisen vuotta ja haukkaa siis isomman osan historiankirjojen sivuista. Marokolle Ranska päätyi antamaan itsenäisyyden suhteellisen pian, vuonna 1956, luultavasti Algerian sotatoimien vaikutuksesta.

Vaikka tulin kuvanneeksi Slimania kirjailijaksi, joka kirjoittaa jollakin tavalla omapäisistä ja omanlaisistaan naisista, näiden naisten asiat eivät silti järjesty mitenkään ihanteellisella tavalla eikä naisilla välttämättä ole juuri valtaa omankaan elämänsä asioihin. Maailma ei sillä tavalla taivu kaikkien tahtoon. Mathildekin saa tottua asemaansa marokkolaisessa yhteiskunnassa, jossa nainen tiedostaa paikkansa seuraajana, ei johtajana; tottelijana, ei tasaveroisena kumppanina. Toisinaan häntä raastaa se, millaista on elää maailmassa, jossa ei ollut omaa paikkaa, maailmassa, jota säätelivät raivostuttavat ja epäreilut säännöt. Omaa tilaa Mathildelle löytyy eräällä tavalla vahingossa, kun hän sitoo erään vakavan haavan ja saa mainetta naisena, jolla on parantamisen tietoa ja taitoa. Hän ryhtyy itseopiskelemaan terveydenhoidon alkeita, mistä onkin lähiseudun naisille paljon apua. En ole aivan varma, mitä osaisin sanoa Aminen ja Mathilden avioliitosta – siinä on kyllä aitoa huolenpitoa ja välittämistä, mutta ainakin Mathilde jää kaipaamaan jotain syvempää tunneyhteyttä.

Toisten maa on syntynyt osin Slimanin oman suvun vaiheista ja se tosiaan jatkuu ainakin toisella kirjalla (ehkä jopa kolmannellakin?). Sukusaagan aineksia on paljon: Mathilden ja Aminen lisäksi kirja seuraa näiden lasten Selimin ja Aishan maailmaa ja Aminen sisarusten Omarin ja Selman elämää. Viimeksimainittu onkin jännitteinen kaksikko: Omar kansallismielisenä miehenä ja Selma vapautta janoavana nuorena naisena ottavat yhteen, eikä liene vaikea arvata, kumpi lopulta joutuu taipumaan sukulaisten ja yhteiskunnan tahtoon. Lisäksi tässä ensimmäisessä osassa tavataan myös Aminen rintamatoveri Ranskasta, niinikään marokkolainen Mouilala, jota sodan kokemukset ja siellä nähdyt asiat eivät jätä rauhaan. Hänen puolestaan lukijaa hieman huolettaa, kun tietää että luvassa on lisää levottomia aikoja.

Kerronta virtaa pakottomasti ja mukaansatempaavasti eteenpäin – odotan kovasti seuraavaa osaa!

Kirjan tiedot:

Leïla Slimani: Toisten maa (suom. Lotta Toivanen). WSOY 2021. 325 sivua.

Third Culture Kids

Monikulttuurisuus on tuonut paljon positiivista mun elämään ja oon siitä ylpeä. Tulen toimeen monenlaisten ihmisten kanssa ja pystyn sopeutumaan erilaisiin tilanteisiin, paikkoihin ja ihmisiin. Toivoisin kuitenkin, ettei mun tarvitsisi määritellä, olenko turkkilainen, iranilainen vai suomalainen. Olen kaikkea tätä ja paljon muutakin. (Melissa Linsa, 22, Vantaa)

Tiedätkö, mitä tarkoittaa third culture kids? Ei se mitään, en minäkään tiennyt ennen kuin tartuin tähän Koko Hubaran, Kiia Beilinsonin, Mona Eidin ja Caroline Suinnerin kokoamaan kirjaan. Termi on englanninkielisissä maissa ollut kuitenkin käytössä jo 1950-luvulta lähtien, ja se kuvaa ihmisiä, jotka asuvat lapsuutensa / osan lapsuudestaan / elämänsä aikana jossakin toisessa kulttuurissa josta ihminen itse tai hänen vanhempansa ovat lähtöisin. He luovat tietyllä tapaa itselleen kolmannen kulttuurin, elävät kulttuurien risteyksissä ja omaksuvat kukin omalla tavallaan elementtejä kaikista itseään ympäröivistä kulttuuripiireistä. Käsite on Suomessa ollut varsin tuntematon ja kai eniten tutkimuskäytössä, mutta tekijät kertovat, että he ovat kokeneet sen itse merkitykselliseksi, ja merkitys on avautunut myös kaikille haastatelluille hyvin helposti. Minustakin se oli hyvin intuitiivisesti ymmärrettävä käsite, ja sai ajattelemaan monta hybridiä tai notkeaa identiteettiä käsittelevää tekstiä, joita olen aikojen saatossa ehtinyt lukea.

Kirja on kokoelma henkilökuvia Suomesta: tekijäjoukko on koonnut yksiin kansiin 44 third culture kidsin tarinat. Joukon nuorimmat ovat 9-vuotiaat Kailie ja Silvi, ja vanhin on 67-vuotias Michael. Heidän väliinsä mahtuu tietenkin koko joukko eri ikäisiä ja erilaisista taustoista tulevia ihmisiä. Tarkoitus on ollut tehdä näkyväksi sitä moninaisuutta, joka kuuluu myös suomalaisuuteen, vaikka julkisuudessa ja jonkinlaisessa jaetussa mielikuvamaailmassa käsitys suomalaisuudesta on yhä aika kapea.

Oli todella kiinnostava lukea kaikkien kirjassa esiintyvien ihmisten kertomuksia itsestään ja taustoistaan! Tekijäjoukko kertoo itsekin olevansa third culture kidsejä, ja he ovat varmastikin päässeet haastateltujen kanssa nopeasti samalle aaltopituudelle ja ennen kaikkea kysymään kiinnostavia kysymyksiä. Tässä kirjassa ei nimittäin ole kysytty esimerkiksi "mistä olet kotoisin?", sillä miten siihen muka vastataan? Mitä sillä oikeasti tahdotaan tietää? Sen sijaan heiltä on kysytty kysymyksiä kuten kuka olet? Mihin yhteisöihin koet kuuluvasi? Miten määrittelisit itsesi? Mitä muita kulttuureita on identiteetissäsi? Kunkin henkilön tarina on saanut lähteä avautumaan näistä kysymyksistä siten kuin on avautunut. Joukossa on jokunen parihaastattelu, joissa esittäytyy esimerkiksi sisaruspari, ja etenkin niissä henkilökuva on kirjoitettu haastattelumaisemmaksi. Muut on kirjoitettu suoraan haastatellun kertomukseksi.

Haastateltujen suhde käsitteeseen third culture kids on yllättäen aika kirjava. Moni on kokenut sen heti omakseen (jes, vihdoinkin minun maailmassaolon kokemukselleni on sana) ja osassa se taas on herättänyt ärtymystä (miksi tarvitaan taas uutta sanaa, enkö voi kuulua tällaisena näihin olemassaoleviin määritelmiin). Monissa kertomuksissa tulee esille jonkinlainen ympäristöstä nouseva tarve tai vaatimus "selittää itsensä", kaikenlainen kysely ja oletukset, etenkin jos siirtolais- tai ulkomaalaistaustan voi olettaa ulkonäöstä tosi helposti. Silloin erilaisuus tietenkin (yli)korostuu, ja luultavasti kokemukseen vaikuttaa se, millainen henkilön suhde omiin juuriinsa ja niihin kulttuuripiireihin on. (Sekä varmaankin se, millaisella sävyllä kyselijä asiansa esittää.) Jos toiseen kulttuuriin joko liittyy ympäristön stigma tai suhde siihen on muuten vaikea, on helppo ymmärtää että itsensä selittäminen ympäristölle, mutta myös itselleen, alkaa tuntua taakalta. Voi tulla kaikenlaisia solmuja itsen tai ympäristön kanssa, epävarmuutta siitä, hyväksytäänkö minua joukkoon. Joka tapauksessa se pakottaa ajattelemaan omaa identiteettiä ja asemaa yhteiskunnassa tavalla, johon valtaväestö ei joudu.

Kirjan third culture kidsien henkilöhistoriat ovat monenlaisia: joidenkin toinen vanhempi on Suomesta ja toinen muualta, joidenkin vanhemmat ovat muuttaneet muualta Suomeen, jotkut ovat ehtineet itse muuttaa maasta toiseen moneen kertaan. Joidenkin elämä ja sukuhistoria on yhdistelmä tätä kaikkea. Ihmisten henkilöhistorioissa on mukana myös maailmanhistoriaa; kirjassa on esimerkiksi henkilö, nykyään Helsingissä asuva Michael, jonka isä on tullut siirtolaisena Trinidadista Iso-Britanniaan kuuluisalla Empire Windrush -aluksella. Syitä siirtolaisuuteen on ollut tietenkin monia, niinkuin ihmisillä tässä maailmassa on: sodat ja konfliktit, rakkaus, työt ja ylipäätään oman polun kulkeminen tässä maailmassa.

Mukavaa ja ajatuksia herättävää luettavaa. Viime vuosina on puhuttu tosi paljon äänestä, siitä kenen ääntä yhteiskunnassa kuullaan ja millä tavoilla. Olen tulkinnut tämän äänen usein tarkoittavan narratiivista ääntä, kertojan perspektiiviä. Third Culture Kids on ihan mahtava esimerkki siitä, miten tämä ääni on tosi luontevasti, aidosti ja kaunistelematta saatu annettua haastatelluille ihmisille. Kirja on myös tosi kaunis esine. Ja värikäs! Tuntuu juhlajulkaisulta: laadukas paperi, viimeistelty taitto, hyvä sidonta ja ihana lukunauhakin vielä. Suosittelen lukemiseksi kaikille.

Kirjan tiedot:

Third Culture Kids. Toim. Mona Eid ja Koko Hubara. Kuvat Caroline Suinner. Graafinen suunnittelu Kiia Beilinson. Otava 2022. 336 sivua.

"Tiesitkö, että Elisabethin aikakaudella puritaanit nimittivät teatteria 'paholaisen taloksi'? Teatterin ajateltiin houkuttelevan syntiin, sillä se rikkoi totutun rajoja."

Jännärien parissa jatketaan! Turkulaisista puutalokauhuista siirryin Pariisiin ja teatteritaiteen maailmaan. Guillaume Musso on tällä hetkellä Ranskan myydyin kirjailija ja hänen uusin kirjansa L'inconnue de la Seine (Seinejoen nimetön tyttö) kirjailijan peräti 19.s romaani. Kirjoja ei ole suomennettu. En ole ennen lukenut Musson kirjoja, mutta nimi on ranskalaisista kirjallisuuslehdistä ja myyntilistauksista hyvin tuttu, sillä myös hänen veljensä Valentin Musso on dekkarikirjailija. Guillaume Musson tuotanto on ilmeisesti enemmän jännäriviihdettä, vaikka en lajityyppien tarkkoja rajoja tunnekaan saati osaa vetää. Joka tapauksessa tartuin tähän ensimmäiseen Mussooni, kirjailijan tuoreimpaan kirjaan, uteliaana: mikä mahtaa olla miljoonien ja taas miljoonien lukijoiden suosion syy?

L’inconnue de la Seine yhdistää rikosmysteerin ja teatterihistorian aineksia eräänlaiseksi taidejännäriksi – ei siis mitään tiheätunnelmaista ajojahtia, vaan kirjallisuuden, Antiikin Kreikan ja teatteritaiteen tuntemuksella ratkaistava arvoitus. Kaikki tapahtuu joulukuussa 2020 viiden päivän aikana (Dionysia-juhlien kesto Antiikin Kreikassa), pääosin Pariisissa

Kirjan alussa pelastajat nostavat Seinejoesta, keskeltä Pariisia, ilkialastoman ja muistinsa menettäneen nuoren naisen. Tyttö viedään psykiatriseen laitokseen, josta hän kuitenkin oitis karkaa. DNA-selvityksen mukaan nainen on pianisti Milena Bergman, mutta tässä onkin selittämätön mysteeri: Milena on kuollut vuotta aiemmin lento-onnettomuudessa. Mysteeriä selvittämään ja karannutta tyttöä jäljittämään lähtee komisario Roxane Montchrestien. Roxanella on tällaiseen aikaa, koska hän on suututtanut poliisipäällikön omapäisyydellään (aivan kuin olisin ennenkin lukenut tällaisesta dekkarin tyyppihahmosta) ja hänet on juuri siirretty sivuun nk. epätavallisten tapausten tutkintaan. Juttu onkin epätavallinen: tyttö on yhtä aikaa elossa ja kuollut ja joka suunnasta putoilee viitteitä Dionysoksen kultista. Dionysos oli paitsi viinin, myös teatterin, vapauden/vapautumisen ja rajojen rikkoutumisen jumala. 

Milenan yllättävästä löytymisestä ja katoamisesta ilmoitetaan myös tämän seurustelukumppanille, kirjailija Raphaël Batailleylle. Kun asioita tongitaan, käy ilmi ettei Milena ollut alunperinkään se, joksi tätä luultiin ja myös Raphaëlilla on sormensa pelissä sotkussa. Soppaan kytkeytyy myös muuan salaperäinen Garance de Karadec, joka kuuluu Dionysos-kulttia seuraavaan teatteriseurueeseen. Seurue ja Garance liittyvät pariin selittämättömään murhatapaukseen, joissa (virka)valtaa edustanut uhri on löytynyt pukinnahkavuotaan käärittynä. Sitten Garance siepataan, Raphaël Batailley lähtee seuraamaan tätä ja kaksikko päätyy saarelle Bretagnen edustalle. Siellä käy ilmi, että aiemmat murhat liittyvät eräänlaiseen nykyaikaiseen Dionysia-juhlaan. En aio paljastaa kirjan päätöstapahtumaa, mutta kirjailijakin on kirjoittanut tarinalle kyllä hyvin avoimen lopun: kun silmät sulkeutuvat, lukija ei voi tietää, avautuvatko ne enää koskaan. 

L’inconnue de la Seineä voisi ensin luulla dekkariksi, koska alussa sitä kerrotaan komisario Roxane Montchrestienin näkökulmasta. Roxane jää kuitenkin aika etäiseksi hahmoksi, josta lukija ei saa tietää juuri mitään. Roxanen rooliksi jää seurata arvoituksellisia johtolankoja, sillä hän on poliisille epätyypillisesti suorittanut kirjallisuustieteen valmistavat opinnot (khâgne ja hypokhâgne). Kirjan edetessä kerronnan paino siirtyykin Raphaëliin ja hänen traagiseen henkilöhistoriaansa. Joka luvun alussa on kirjallisuussitaatti, ja johtolankojen seuraaminen vaatii kirjallisuuden, antiikin ja taidehistorian tuntemusta. Kaupan päälle tulee Dionysos-aiheinen tietopaketti. 

Ihan mukiinmenevää viihdettä. Herkkähermoiselle lukijalle (minä!) sopii, ettei tarina ole liian jännittävä. Pariisi- ja Ranska-miljöö on kirjassa aika tärkeässä osassa. Pariisi on moni-ilmeinen: välillä likainen, ruuhkainen ja kurja, mutta hohtaa myös omaa uniikkia taikaansa. Kun tarinan roistot saadaan nalkkiin tai heidät muulla tavoin kohdataan, he pääsevät loppupuolen monologeissa selittämään Dionysos-motiivejaan, jotka on nopeasti summattu: ihmisen on ylitettävä tavanomaisen todellisuuden rajat ja vapauduttava alistavien järjestelmien kahleista. Miksi näin on, jää kuitenkin täsmentämättä. Roistojen kapinalla on ikäviä seurauksia, kuten ruumiita, joten järjestäytyneen yhteiskunnan ja (taiteellisen) vapauden kaipuun törmäys ei ole minusta ihan yksiselitteinen juttu. Tätä ristiriitaa ei sen enemmin käsitellä, mikä on hiukan harmillista. Aiheena se on kuitenkin aika ajaton.

En ole koskaan lukenut ihmeemmin dekkareita tai jännärikirjoja; osittain siksi että olen herkkähermoinen ja menetän yöuneni liian jännistä kirjoista, ja osittain siksi, että kaikenlaista muuta luettavaa riittää niin paljon. Nyt teki kuitenkin mieli aloittaa jonkinlainen dekkariprojekti! Ehkä dekkarilukupiiri, jossa luettaisiin mahdollisimman laajasti eri alalajeja. Siinä olisi brittiläinen Christie-tyyppinen klassikko, kovaksikeitetty noir-dekkari, cozy crimeä, ruotsalainen yhteiskunnallinen dekkari, historiallinen dekkari, taidejännäri ja joku kotimainen klassikko. Olen kerännyt itselleni kirjaston verkkosivuille erilaisia lukupiirilistoja, mm. klassikkolukupiirille, talous & kirjallisuus -lukupiirille ja Etelä- ja Kaakkois-Aasia -lukupiirille. Dekkaripiiri niiden jatkoksi vaan! =)

Kirjan tiedot:

Guillaume Musso: L'inconnue de la Seine. Calmann-Lévy, 2021. 411 sivua.